Pyöräilyä sateessa

On lohdullista muistaa kaiken lapsettomuushoitokipuilun keskellä, että olen ihmisenä muutakin kuin lapsettomuudesta kärsivä henkilö. Se tuppaa välillä unohtumaan tämän elämän kovin täyttävän projektin pyörteissä. Vaikka perhe on korkeimmalla sijalla toiveideni listalla, ei elämäntilanteeni ole yhtään hullumpi loppujen lopuksi. Nyt olen tilanteessa, josta saatoin vain haaveilla vielä kolme vuotta sitten. Aina ei ole ollut näin hyvin. 

Eilen olin pitkästä aikaa yinjooga-tunnilla ja siinä itseenipäin kääntyessä tämä muistutus kirkastui ja löysin sisältäni ajatuksia ja tunteita jotka liittyvät minuun ihmisenä ilman lapsettomuuden viittaa harteilla. Tämä tuntui hyvältä ja rauhoitti laukalla juoksevia ajatuksiani.

Samana päivänä kaatosade yllätti pyöräilijän ja huomasin pitkästä aikaa tuntevani oloni vapautuneeksi ja vapaaksi. Läpimärkänä, sateen sumentaessa näkökentän. Ilman epävarmuutta, olihan selvää miten hoidon kanssa kävi, ei tarvitse sitäkään tässä jännättä. Surusta huolimatta pystyin nauramaan koko koomisen näköiselle itselleni joka rämpii vaikka kaatosateen läpi perille. Suru on siellä jossain, mutta elämän jokin kantava voima on isompi ja tuntuu kannattelevan läpi tämänkin tilanteen.

Harmittaa toki, että lapsionni ei meidän kohdalle vielä sattunut, mutta jaksan pitää kiinni uskosta, että tällä kaikella on joku tarkoitus. Eniten haluaisin tietää, olisiko jotain, mitä voisin itse tehdä eri tavalla seuraavalla kerralla. Kun meillä ei ole ihan toivoton tilanne, raskaus onnistui jo kerran luomusti ja nytkin se yksi ainoa kypsä munasolui hedelmöittyi lääkärin mukaan priimalaatuiseksi.

Lueskelin vähän aikaa sitten netin syövereistä löytynyttä opinnäytetyötä, jonka tulosten mukaan kolmipäiväisen ja 6-soluisen alkion tulevaisuus näyttää huonommalta kuin 8-soluisen - meidän alkio oli siirtopäivänä kolmipäiväinen ja kuusisoluinen. Jospa ensi kerralla menisi tässä suhteessa paremmin.

Mietin jo jatkoa hoitotaipaleella, milloin ja miten sitä seuraa meille. Toivon tietysti, että päästäisi jo seuraavista kuukautisista ilmoittautumaan mukaan. Kyselin punktiossa, että joutuuko toiseen ivf-hoitoon jonottamaan uudestaan sen pitkän jonotuksen, tähän hoitaja vastasi onneksi että ei, jonotus tapahtuu vain kertaalleen. 

Toinen huoli koskee hoitomuotoa, toivoisin nimittäin tällä kertaa lyhyttä kaavaa. Kahdesta syystä: ensinnäkin vaikka pitkä hoitokaava tuottaa ilmeisesti ensimmäista kertaa tehtävässä ivf:ssä paremman tuloksen, toisella hoitokerralla lyhyt kaava toimii paremmin tämän tietolähteen perusteella. Toisekseen pitkään hoitokaavaan kuuluva lääke Synarela vei yöuneni useamman viikon ajaksi ja se olisi raskasta työssäjaksamista ajatellen (viimeksi olin suurimman osan ajasta lomalla, joten tokkurassa päivisin oleminen ei haitannut niin paljoa). 

Millä mielin tulevia viikkoja kohti? Nyt on vähän sellainen tunne, että tekisi mieli eristäytyä muusta maailmasta siihen asti, että on jotain positiivista kerrottavaa. Menin hölmönä kertomaan niin monelle läheiselle, keitä tapasin kesän aikana, meidän hoidoista, ja nyt kun kävi miten kävi, on vähän tylsää kohdata näitä ystäviä. Osaisipa olla sillä tavalla salaperäinen ystävä, että ei aina kertoisi niin paljoa sellaista joka kannattaisi pitää vielä piilossa. Vaikka toisaalta tuntuisi myös vähän valheelliselta olla kertomatta asiasta joka täyttää elämän suunnilleen kokonaan. 

Haluaisin vain käpertyä omaan kolooni ja pysytellä siellä koko syksyn, onneksi töiden suhteen se on melkein mahdollista kun etätyöt jatkuvat. Taidan myös välttyä yhdiltä kastejuhlilta, joita olin jo etukäteen mielessäni jännännyt. Mieheni ystävän pian syntyvästä lapsesta piti tulla mieheni kummilapsi, mutta jostain syystä mies ei halunnut kummiksi jollen minä hänen vaimona olisi myös kummi. Ja ilmeisesti ystävät päätyivät siihen, että kummintehtävää ei meille kummallekin anneta. Olin vähän ihmeissäni tästä mieheni päätöksestä, koska enhän itse todellakaan hinkunut kummitehtävän perään kun en ole niin läheinen näiden ystävien kanssa. Ja omiakin kummilapsia löytyy toki. Lähdin netin palstoilta lueskelemaan onko tällainen avioparin pyytäminen yhdessä kummeiksi tyypillistä. Huomasin, että ihmiset jakautuvat suunnilleen kahteen koulukuntaan: toiset pyytävät avioparia yhdessä kummeiksi, ja toiset vain sitä itselleen läheisempää osapuolta. Eipä ole vielä itseä tarvinnut mahdollisilla kummiajatuksilla rasittaa, tekisin sen joka tapauksessa vasta raskauden loppuosassa, jos siihen asti joskus päästään.

Vaikeasti hyväksyttäviä asioita

Vaaleanpunaiseksi sekoittuneet Lugesteron-jäljet alushousuissa varmistivat omia epäilyksiä, jotka olivat vallanneet mieleni kun alkion siirtoa seurasi täydellinen raskausoireettomuus. Ei tuo tämä hoitokierroskaan sitä iloista uutista, jota olemme jo niin pitkään odottaneet. 

Surullinen ja vähän toivoton olo. Jos olisi edes alkioita pakastimessa... nyt koko ivf-rumba alkaa taas alusta ja kestää ties miten pitkään ennen kuin päästään seuraavan kerran jännäämään piinapäiviä. 

Blaah, sanon minä. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa. 

Yksi ja ainoa

Viime viikko oli vuoden dramaattisin tähän asti, vaikka kuluvaan vuoteen mahtuu keväinen keskenmeno ja koko tämä viheliäinen pandemia-aika. Monen viikon hoitotaipaleen päättymisessä jännitysmomentteineen oli riittävästi actionia vähäksi aikaa... 

Munasolupunktio oli toimenpiteenä helppo ja kivuttomampi kuin olin kuvitellut. Hoitajat olivat taas, kuten aina, aivan ihania, kohtasivat asiakkaana niin huomioivasti että en voi kun ällistellä. Toimenpiteen aikana ei sattunut, korkeintaan vähän nipisti ajoittain, suoraan suoneen lisätyn voimakkaan kipulääkkeen ansiosta. Mieheni pääsi maski päässä istumaan toimeenpiteen ajaksi viereeni, joten oltiin siinä tilanteessa yhdessä, muuten ei kumppanit saaneet osallistua. Toimenpiteestä toipuminen lähti yllättävän hyvin käyntiin, kun jo puolen tunnin päästä tuntui että tässähän on jo ihan hyvä olla. Ensin piti syödä evästä ja käydä vessassa, ennenkuin kotiin pääsi lähtemään.  

Päivän ikävämpi puoli paljastui juuri ennen lähtöäni klinikalta, kun sain kuulla että löydetyistä seitsemästä follikelista vain kolmen sisällä oli munasolu. Tässä kohdassa neuvottiin, että voi hyvin käydä niin, että mitään siirrettävää ei punktiosta seuraa, jolloin hoitaja soittelee ennen (kolmantena päivänä punktiosta olevaa) siirtoa ja peruu ajan. 

Pieni toivon kipinä vaihtui järkytykseen seuraavana aamuna, kun hoitopolulle ilmestyi tieto, että vain yksi munasolu oli kypsä ja hedelmöittynyt. Yksi ainoa. 

Huono uutinen vei mielen matalaksi ja itkin päivän mittaan surren kurjaa kohtaloamme. Kaikki tämä vaiva hoidon eteen ja tuloksena ei päästäisi edes yhtä alkiota siirtämään. 

Päivät viime perjantaiksi varattuun alkionsiirtoon kuluivat tuskallisen hitaasti ja odotin koko ajan puhelua, jossa kerrottaisiin, että se meidän ainukainen alkio ei ole kehittynyt kuten piti, ja että siirtoaika on peruttu. Kun puhelin lopulta soi siirtopäivän eli perjantain aamuna, olin jo kohtaloomme alistunut ja valmis ottamaan huonot uutiset vastaan. Puhelinmyyjän reipas tervehdys oli siinä kohdassa iloisempi yllätys kuin ikinä. :) 

Odottamaani soittoa klinikalta ei koskaan tullut, vaan sen sijasta pääsin klinikalle ottamaan matkaan 6-soluiseksi kehittyneen alkionpalluran, joka on nyt meidän ainoa toivo tällä kierroksella. Sanat eivät riitä kuvamaan helpotustani, vaikka realistisesti ajatellen tilastolliset mahdollisuudet ovat pienet tällä raskaudella. Mutta on se silti mahdollisuus, jee!

Piinapäivistä tähän asti ei oikein ole raportoitavaa, paitsi että Lugesteron valuu yhtä paljon kuin ennenkin, tuntuu että mitään ei imeydy... Mitään muita tuntemuksia en ole havainnut toistaiseksi... Saa nähdä kauanko sitä malttaa olla testailematta, kun klinikan määrämä testipäivä on vasta 4.9. Mutta fiilis on rauhallinen, kun enää ei voi tehdä oikein mitään asian eteen. 

Viimeinen ultra ennen punktiota

Töihinpalaaminen maanantaina ja vilkastunut sosiaalinen elämä pitivät koko viikon kiireisenä, ehkä ihan hyvä että en kerennyt jännittämään perjantain ultraa ihan niin paljoa. Mutta kieltämättä vaikeaa on ollut motivoitua töistä, kun muuten elämä pyörii ivf-projektin ympärillä.  

Gonal-pistely ja Synarela-suihkuttelut jatkuivat koko viikon torstaille asti, mutta olo pysyi kumman hyvänä. Ainoa ikävä tuntemus oli torstaina, kun kesken työpalaverin vatsaa alkoi vääntämään, joku kummallinen pahoinvoinnin ja kivun sekoitus siellä jylläsi tunnin ajan, ja sitten hävisi. Tämä että vahvat lääkkeet eivät aiheuta juurikaan oireita melkein harmitti, koska se sai pohtimaan lääkkeiden tehoa ja kertyykö niitä muniksia vai ei.

Ikävä totuus paljastui eilen ultrassa viimeisellä kontrollikäynnillä ennen punktiota: munasoluja näkyi kokonaiset kolme kappaletta oikealla ja kaksi vasemmalla. :( :( Ei kummoinen saalis tosiaankaan. Lääkäri lohdutteli, että "vain yksi hyvä riittää", mutta eipä se siinä pettymyksessä paljoa lohduttanut. Kaiken huipuksi vasen munasarja on jotenkin kohdun takana huonossa asennossa niin, että munasarjaan on vaikea päästä käsiksi ja punktio on hankala tehdä. Toivotaan, että sieltä saadaan kaiveltua munat ylipäänsä talteen.

Muita havaintoja olivat kohdun limakalvon paksuus, muistaakseni 7,9 mm ja follikkeleiden koko, 15-19 mm. Ovat kehittyneet eri tahtia, joten lääkäri soitti kollegaltaan mielipidettä, kannattaisiko punktio tehdä seuraavalla viikolla maanantaina vai tiistaina - lopulta sopivat tiistain, että nuo 15 milliset ehtivät vielä kasvaa vähän lisää. Synarela kuulema jarruttaa isompien follien kasvua siihen asti. 

Sain ohjeeksi pistää vielä kahtena iltana Gonalia ja sunnuntaina on Ovitrelle-irrotuspiikin vuoro. Eli tältä kierrokselta alkaa pistely olemaan loppusuoralla, jee. Vaikka ei nyt kovin hurraa-fiilikset ole päällä, kun munasaalis oli noin kehno. Lääkäri sivusi puheissaan jo mahdollista tulevaisuutta, kun vähän huolehdin tilanteesta. Mahdollisuuksissa on esimerkiksi lääkkeen vaihto toiseen (Gonalin sijasta voi käyttää muitakin vastaavia) ja "muiden ratkaisujen pohtiminen". Näitä hän ei kiireisen oloisena avannut sen enempää. 

Googlailtiin miehen kanssa myöhemmin päivällä netin syövereitä ja löytyihän sieltä tarinoita valtavista munasolumääristä ivf-hoidossa - joillakin määrä voi olla kymmeniä (jopa 40, ihan käsittämätöntä). Onneksi vastaan tuli myös näitä tarinoita, jotta mekin jaksetaan pitää lippu korkealla ensi viikkoon asti, eikä lyödä hanskoja kokonaan tiskiin jo nyt. 

Kummastutti kovasti se, kun viime syksynä ovulaation induktiohoidossa piikitin murto-osan annosta Gonalia ja silloin munasoluja oli kertynyt suunnilleen sama määrä. Voi miksi mun keho ei nyt suostunut yhteistyöhön tällä kertaa, nyyh. Lääkäri mainitsi, että munasolujen alhaisella aloitusmäärällä kertymä oli ihan normaali, ehkä muutama enemmän olisi voinut olla. Ei tosiaan kovin hyvä tuuri ole taas matkassa. :/ 

Iltaan mennessä oloni rauhoittui ja pettymyksen tunne vaihtui tyyneyteen. En olisi voinut toimia missään toisin, parhaani olen tehnyt ja nyt meni näin, sille ei voi enää mitään joten turha murehtia. Jollain tasolla uskon kohtaloon, ja siihen että asiat menevät niin kuin niiden kuuluu mennä. Mieheni tuntuu olevan nyt tällä hetkellä huolestuneempi kuin minä, se vähän harmittaa koska haluaisin niin kovasti tehdä hänestä isän. 

Vielä kolme yötä punktioon, ei malttaisi odottaa ensi tiistaita. Siitä voi tulla kurja viikko, jos meiltä ei kerry mitään siirrettävää. Katseltiin ifv- ja muiden vastaavien hoitojen HUSin tilastoja ja niistä pystyi laskemaan, että punktioita tehdään noin 20 % enemmän kuin siirtoja. Ei siis olisi edes kovin harvinaista, jos siirtoon ei päästä. 

Se piti vielä kertoa teille, jotka kenties kärsitte alhaisesta ferritiinistä kuten minä: edellisellä ultrakäynnillä kysyin lääkäriltä lähetettä rautainfusioon, eli siihen että rautaa tykitetään suoraan suoneen. Tämä on paljon tehokkaampi tapa kasvattaa ferriitiiniä verrattuna esim. tablettien syömiseen. Lääkäri oli sitä mieltä, että mun arvo 35 on "ihan hyvä", samoin hemoglobiini on loistava, ja heidän alaraja ferritiinille on 30 luokkaa, joten infuusiota ei tarvita. Ja kuulema uuden tiedon mukaan rautainfuusiota ei edes tehdä, jos mielii tulla raskaaksi 1-2 kuukauden sisällä. Kovin ristiriitaista tieto tältä osin, kun vertaa lukemiini muihin kokemuksiin. Mutta toki luotan siihen, että tietävät mitä tekevät, joten tällä mennään. 

Näissä tunnelmissa kohti ensi viikon punktiota! Aurinkoa viikonloppuun kaikille. :)

Viimeisimmät ivf-kuulumiset

Terveisiä keskeltä ivf-hoitoa, ajallisesti jo yli puolivälissä mennään pitkän kaavan hoitoputkea. :)

Tähän viikkoon, joka oli samalla viimeinen kesälomaviikoistani, on kuulunut niin Synarela-suihkeita kuin keskiviikkona aloitettuja GonalF-pistoksia.

Keskiviikkoisella ultrakäynnillä havaittiin, että Synarelan vaikutus kohtuun on ollut sitä mitä pitääkin, helpotus! Synarela estää keltarauhasta muodostumasta liian aikaisin ja munasolua irtoamasta itsestään. Eli munasarjojeni omaa toimintaa on lähdetty ajamaan alas, joka tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ovulaatiota ei tullut silloin  kun olisi tällä viikolla pitänyt, ja kohdun limakalvo ei kehity normaalisti paksusti (jos nyt ymmärsin oikein). Synarelan annostus puolittui neljästä päivittäisestä suihkauksesta puoleen, ja tämän myötä yöunetkin paranivat. Alkoi olla jo todella zombie-fiilis, kun unta tuli vain muutama tunti yössä. 

Lääkäri laskeskeli munasolujen aloitusmäärää, mutta en muista kuulleeni mihin lopputulokseen hän pääsi. Jokatapauksessa sain korkeimman mahdollisen päiväannoksen Gonalia, eli 300 yksikköä. Voisiko tämä tarkoittaa pientä munasolujen määrää, se tietysti ikäni huomioonottaen on todennäköistä. Gonalia pistetään joka ilta yhdeksän päivän ajan seuraavaan ultrakäyntiin asti, eli ensi viikon perjantaihin. 

Täällä on viimeisinä neljänä iltana pistelty Gonalia vatsaan, tuttua puuhaa viime syksyltä kun olimme inseminaatiota yrittämässä. Mieheni on ihanasti osallistunut ja olen antanut hänen hoitaa pistokset, vaikka pystyn siihen kyllä ihan itsekin tarvittaessa. :) On kiva tehdä tätä yhteistä projektia yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Tästä tuli mieleen samalla se, että koronan takia emme ole päässeet yhdessä klinikalle. Ensi viikon ultran osalta olisi ollut mukava, jos myös hän olisi voinut olla läsnä, koska miehellä voisi tulla mieleen jotain hyviä tarkentavia kysymyksiä joita en itse älyä kysellä, ja toisaalta olisi hyvä, että käynnin tiivistäminen jälkikäteen ei olisi minun hataran muistin varassa. Ensi viikon ultrassa käydään läpi punktiopäivä ja lyödään sen aikataulu lukkoon. 

Mitä tulee Gonal-pistelyyn, olin odottanut ikäviä sivuoireita, mutta toistaiseksi ei juuri mitään - välillä on tuntunut jotain munasarjoissa, mutta hyvin lievästi. Voisiko olla, että isommat tuntemukset ovat vielä edessä ensi viikolla, vai eikö lääke tehoa? No, ei auta kuin olla huolehtimatta liikaa. Huomisen töihin paluun kannalta ei todella haittaa, että mitään tukalaa oloa, pahoinvointia tai muuta ei ole vielä ollut. 

Kävin tällä viikolla myös akupunktiossa sekä vyöhyketerapiassa,  kummatkin erittäin kiinnostavia kokemuksia, teen tästä aiheesta oman postauksen alkuviikosta!

Kohti pitkän kaavan IVF-hoitoa

Tällä viikolla jännättiin taas piinapäivien loppumista - kyseessä olivat viimeiset kuukautiset ennen IVF-hoidon alkamista, joten olin ajatellut että en kauheasti lataisi odotuksia piinailuun. Mutta kukapa siihen pystyy, että ei pisaraakaan elättelisi toivoa, etenkin kun olosuhteet ennen ja jälkeen ovulaation näyttivät ultrassa erittäin otollisilta. IFV-hoitoon liittyneissä ultrissa näkyi potentiaalinen follikeli sekä myöhemmin ovulaation tapahtuminen. Olosuhteet olisivat siis olleet kunnossa, mutta raskaustesti näytti yhtä viivaa jo viikonloppuna, ja ajallaan alkanut vuoto vahvisti asian. 

Raskausoireiksi olin ehtinyt tulkata pienen pistelyn etenkin oikeassa munasarjassa. Ultrannut lääkäri  kertoi, että keltarauhanen näkyi aktiivisena ja oli muodostanut kystankin, joten aimmasta poikkeava pistely johtui varmaan siitä. On se jännä miten sitä löytääkin merkkejä melkein mistä tahansa :D Olisin vaan ollut niin valmis jättämään koko hoitorumban väliin. Mutta eipä voi valittaa, kun ylipäänsä on voitto päästä edes hoitoon (vrt. Hesarin mielipidepalstalla kokemuksiaan jakanut äidiksi toivova, joka kertoo että tällä hetkellä jonot ifv-hoitoon ovat yli 6 kk, karmeeta!). Jäin pohtimaan, että mistä johtuu se, että vuodessa jonotilanne on kasvanut muutamasta kuukaudesta määrittelemättömään. Näkyykö koronakevään sulku pidentyneenä jonona, vai onko hoitoon haluavia koko ajan enemmän? Joka tapauksessa todella kurjaa, koska näissä asioissa nopeus olisi valttia, etenkin meille iäkkäämmille naisille. 

Kaksi vuotta sitten alkanut yrityksemme omin voimin on ollut raskasta ja nyt ei voi kuin tehdä parhaansa hoitojen eteen ja toivoa että, tulosta alkaisi viimein tulla. Omalla kohdallani ikä alkaa olla suurin kysymys ja huolenaihe, joka välillä yön pimeinä tunteina erityisesti aiheuttaa kylmää hikeä ja pelkoa. Tulevaisuus lapsettomana tuntuu värittömältä ja pelkkä ajatus sattuu. Mutta siihen on silti pakko ollut henkisesti alkaa valmistautua, ja miettiä vaihtoehtoisia suunnitelmia. Ehkä nyt kuitenkin katsotaan tämä kortti ensin ennen enempien pirujen maalaamista seinille...

Tuntuu aika kädettömältä tässä vaiheessa, kun haluaisi tehdä edes jotain hoidon onnistumisen eteen. Jos se auttaisi asiaa, juoksisin varmasti maratoonin tai vaikka opettelisin piin desimaalit ulkoa ( :D ).  Kun on tottunut monessa muussa asiassa siihen, että omalla toiminnalla voi edistää elämänsä kulkua, tässä asiasssa ei oikein voi kuin olla. Toimeliaalle ihmiselle se on vaikeaa, miltein mahdotonta. Olen lueskellut muiden hoitokertomuksia ja sieltä poiminut muutaman asian omalle valmistautumislistalleni ifv:ään:

• yritän olla panikoimatta ja keskittyä positiiviseen. Hyvää mieltä tarvitaan kun lääkkeet pistävät hormonitoiminnan sekaisin ja unet ovat olleet viime aikoina todella heikot Synarela-suihkuttelusta johtuen. 
• kysyn lääkäriltä mielipidettä rautainfuusiosta, sillä ferritiiniarvoni oli kesäkuussa vain 35, ja vaikka se on viitearvojen sisällä, raskautta suunnitteleville suositellaan yli 50 arvoa.  Epäilen jo nyt, että meidän klinikka ei erityisemmin kannusta infuusioon tällä arvolla, koska asiaan ei ole puututtu, mutta minulle riittäisi pelkkä lähete ja voisin hyvin kustantaa infuusion itse. 
• varasin ajat akupunktioon (mm. Pohataksi Pohjalta-bloggarin kokemusten pohjalta) ja vyöhyketerapiaan. Voivat olla täysin humpuukia, mutta kun olen päättänyt tehdä ihan kaikkeni, nämäkin tulivat mukaan listalle. 

Foliaattia olen syönyt jo pari vuotta ja vitamiineista menee säännöllisesti D:tä ja B:tä (kasvispohjaisen ruokavalion takia). Ja liikuntaa olen tänä vuonna harrastanut enemmän kuin ikinä ja koen olevani fyysisesti omassa huippukunnossani. Jos se jotain auttaisi tässä projektissa...

Seuraavat stepit meidän polulla ovat ensi keskiviikkona Gonal F:n aloitukseen liittyvä ultrakäynti ja sitä seuraavana maanantaina verikoe, joka muistaakseni oli Gonalin vaikutuksen varmistamiseksi. 

Kärsivällisyyttä toivon itselleni ja teille mahdollisille muille samassa tilanteessa oleville!

Odotettu puhelinsoitto

Toissa viikolla yritin kärsimättömänä ja lomantarpeisena saada viimeisiä työpäiviä ennen lomaa kulumaan, kun kesken kuuman päivän sain yllättäen puhelinsoiton klinikalta. Hoitaja soitteli ja kertoi, että meidän ilmoittautuminen ifv-hoitoon oli mahtunut mukaan tästä kierrosta ja pääsisimme aloittamaan hoidot. Olin aivan ällikällä lyöty, sillä olinhan ilmoittautunut edeltävällä viikolla kierron alettua, ja kun mitään ei kuulunut, tein pikaisia johtopäätöksiä ja oletin jo, että emme tälläkään kertaa pääsisi aloittamaan hoitoa. Onneksi olin väärässä!

Olin todella kiitollinen ja superinnoissani puhelusta ja aloitin heti hoitajan puhelussa antamien aikojen sovittelemisen kalenteriin. Saatiin monta ultra-aikaa ja kummallekin käynnit verikokeissa. Ensimmäisellä käynnillä, jolla tarkistettiin kierron tilanne ennen hormonitoiminnan pysäyttävän suihkeen aloittamista, kävin jo tällä viikolla. Seuraava käynti on reilun parin viikon päästä, jolloin määritetään munasoluja kasvattavan lääkkeen eli pistettävän Gonalin määrä. Siihen vaikuttaa ilmeisesti painon lisäksi se, paljonko munasoluja on omasta takaa (näin ainakin ymmärsin tänään). Kalenteroituina on näiden lisäksi ajat vielä yhteen ultraan ennen punktiota, sekä yhteen verikokeeseen.

Miten iloiseksi sitä ihminen voi tulla tällaisesta asiasta. Puhelun pienen tylsyyden keskelle toi kerrankin hyviä uutisia ja selkeän hoitosuunnitelman, joka toivottavasti tällä kertaa onnistuisi. Ja tyytyväinen olen siitäkin, että hoidon aloittaminen ajoittuu pistoksia lukuunottamatta kesälomalle, jos kroppa reagoi lääkkeisiin jotenkin ikävästi. Nenään aamuin ja illoin suihkittavan Synarelan kerrotaan aiheuttavan vaihdevuosioreita, mutta ne eivät juurikaan pelota. Näin parin päivän suihkimisen jäljiltä olen huomannut vaikutuksia ainoastaan nukahtamisessa: unen saanti kestää ja pyörin sängyssä hyrrän lailla. Tosin ajoittaisesta huonosta nukkumisesta kärsineenä en tietysti voi varmasti sanoa, johtuuko tämän viikkoinen yökyöpelöinti lääkkeestä vai ei. Ensi yöksi ajattelin varautua meditaatio- tai muun rentouttavan äänitteen kuuntelulla ja pidän jalkoja ylhäällä ennen nukkumaan menoa jos se hieman rauhoittaisi menoa.

Omalla tavallaan jännittää pienesti myös, että olisiko mitään mahdollisuutta että viime ovulaatio olisi tuottanut mitään tulosta raskautumisrintamalla. Nyt negatiivinen raskaustesti ei toivottavasti aiheuta  samanlaista maton alta vetämisen tunnetta kuin yleensä, sillä jo muutaman viikon sisällä tapahtuu isoja. Vihdoin!

Tämän viikkoisella ultrakäynnillä oli ensimmäisen kerran sama hoitava lääkäri, kuin kerran aiemmin (taisi olla toinen käyntimme Lapsettomuusklinikalla). Yleensä siis lääkäri on joka kerta uusi henkilö. Olen miettinyt, että tässä ainakin on iso ero yksityisen ja julkisen välillä, kun julkisella puolella ei ole juuri meidän tapaukseen omistautunutta lääkäriä. Toisaalta näen siinä myös hyvää, että olemme päässeet keskustelemaan useamman lääkärin kanssa ja he ovat myös käyneet meidän tilannetta läpi. Tämä kenties vähentää mokien mahdollisuutta, joita luulisi myös lapsettomuushoidoissa sattuvan.

Positiivisin miettein siis jatkan lomailua ja odotan mitä tuleman pitää. Jo kuukauden sisällä olen mahdollisesti saanut ensimmäisen kerran alkion matkaan, jolloin jännityskerroin alkaa olemaan jo melkoisen suuri!

Kesänviettoa lapsettomana

Näinhän sitä taas kesää vietellään lapsettomana, ja heinäkuussa tulee täyteen kaksi vuotta yrittämisen aloittamisesta. Se aika on täynnä loputtomia ovulaatio- ja raskaustestien tekemisiä, odottamista (ovulaatiota, piinapäiviä ja kaikkea siltä väliltä), toiveikkuutta, pettymyksiä, toivon hiipumista, suruakin. Ja loputtomasti kysymyksiä ja uteluita ihmisiltä ympäriltä, jotka meidän tavoin haluaisivat kuulla jo ilouutisia.

Ennen vielä osasin repiä jotain hyötyä tai iloa siitä, että en olekaan raskaana. Enää mahdollisuus lasiin tai pariin viiniä ei jaksa edes innostaa, kun eniten toivoisi että olisi siinä tilassa, että niitä ei voi  nauttia. Eihän alkoholin käyttäminen toki pakollista ole, mutta välillä ei vaan jaksa olla selittämässä miksi lasissa on vaan vettä.

No, ei elämä toki pelkkää lapsen yrittämistä ole, mutta nyt juuri kun elämä jotenkin muutenkin junnaa paikoillaan, ja on kesä ilman normaalia ulkomaanmatkailua ja sen suunnittelua, korostuu lapsettomuus erityisen paljon. Harmittaa, ja on kovin voimaton olo koko asian suhteen. Kun ei voi itse enää mitään enempää tehdä asian eteen, kuin jo mitä on tehnyt matkan varrella.

Pieni helpotus tähän ikävien ajatusten keskelle tuli tällä viikolla, kun käytyäni verikokeessa sain tietää, että kilpirauhasarvoni THS oli 3,3. Eli, aiemmin saatu verikokeen THS-tulos 4,6 olikin ehkä vain hetkellistä vaihtelua. Nyt on edes toivo päästä IVF-hoitoon, kun arvo ei todennäköisesti viittaa kilpirauhasen vajaatoimintaan. IVF-hoidoissa tulee tuon arvon olla täysin kunnossa, näin kuulin klinikalla viimeksi.

Tällä viikolla myös piinapäivät päättyivät, oli vahvasti tunne että eihän siellä raskautta ole, kun kaikki oireet puuttuivat, ja niihän se sitten olikin. Olen niin kovin kyllästynyt vahtaamaan veren merkkejä vessakäynneillä, että lopulta kuukautisten alkaessa täysin ajallaan se tuntui lähinnä helpotukselta tietää varmasti tilanne epätietoisuuden sijasta.

Vielä neljä työpäivää ennen kuukauden kesälomaa. Pientä jännitystä elämään tuo ensi viikon työhaastattelu, vaikkakin ärsyttää myös kovasti koska en olisi enää halunnut vaihtaa työpaikkaa ennen äitiyslomaa. Uusi työ olisi vähän haastavampi ja ns. järkevä liike minulle tässä kohdassa. Ettei aivan kaikki seisoisi tämän lapsiasian takia. No, katsotaan miten tilanne etenee, pohdin mahdollista vaihtamista sitten kun tiedän tarjolla olevasta paikasta enemmän...

Kystakontrolli

Ajattelin vähän tiivistää viime aikaista päivitystahtia ja kirjoitella heti perään tämän kesän toiseksi suurimmasta hoitoihin liittyvästä jännitysmomentista, eli siitä miten kävi keväällä havaittujen kystien kanssa.

Tänään pääsin taas vierailemaan lisääntymislääketieteen yksikössä Tilkassa, kun ultrassa katsottiin mitä kohtuun kuului keskenmenon jälkeen ja olivatko kystat kaikonneet. Kystat olivat ilmeisesti verikystia, eli käytännössä pakkautunutta verta, jotka voisivat myös aiheuttaa pahimmillaan kunnon kipua. Minulla ei tuntunut juurikaan mitään oireita, mitä nyt joskus nipisteli munasarjoissa (tämähän voi johtua muistakin syistä) ja kerran muistan yhden ikävän, hetkellisen pistävän kivun vatsassa. Ultrassa havaittiin kystien hävinneen, mikä onni! Nyt on taas sama tilanne päällä tuolla alhaalla, kuin ennen raskautta ja keskenmenoa. Back to square one...

Yksi juttu, joka saattaa tuoda jälleen kapuloita meidän IVF-hoitoonpääsyn rattaisiin, on kilpirauhasarvot. Kävin nimittäin parisen viikkoa sitten Synlabin kautta ottamassa raskautta suunnittelevan verenkuvan, koska tuntui että on jo niin kauan kun mitään arvoja tutkittiin hoitoihin liittyen (se oli keväällä 2019), ja halusin vegaanina tietää syönkö oikein ja ovatko kaikki arvot kunnossa raskautta ajatellen. Minulla on aiemmin ollut matala ferritiini, jota olen yrittänyt nostaa rautatabletteja syömällä. Nyt verikokeen tulos oli muuten hyvä, kaikki arvot olivat viitearvoissa paitsi yllättäen kilpirauhasarvo ei. Kohonnut TSV-arvo viittaa kilpirauhasen vajaatoimintaan, jossa minulla ei ole koskaan ennen ollut mitään häikkää, paitsi nyt, kun raskautta yrittäessä olisi niin tärkeää, että se olisi kunnossa. :( Vertasin arvoa kevään 2019 tulokseen ja se oli noussut miltei 3 yksikkö (1,8 -> 4,6). Kuumotti tässä kohtaa ja laitoinkin heti aiheesta kysymystä Hoitopolun kautta. Ja viestin seurauksena lääkäri määräsi jatkotutkimusta, eli uutta tsekkausta pukkaa, kun käyn heinäkuun alussa mittauttamassa kilpparin uudestaan. Oireita minulla ei ole ollut, esimerkiksi väsymys voisi olla yksi kilpirauhasen vajaatoiminan merkeistä. Eli jos nyt hyvin kävisi, olisi korkeammassa arvossa kyse vain hetkellisestä vaihtelusta. Ja jollei ole, minulle määrätään lääkitys ja arvot pitää saada kuntoon ennen IVF-hoidon aloittamista. Huoh, tämäkin vielä... kivinen on tie!

Nyt puistojoogaamaan vähän parempaa mieltä tähän iltaan!

Pettymysten kevät

Kevät ei mennyt aivan odotetulla tavalla lapsettomuuskuvioiden tai minkään muunkaan suhteen. Pään sisäisissä tunnelmissa mentiin niin valtavan ilon kuin sitä seuraavan surun mainingeissa, kun elämä ensin antoi ja sitten otti. Summailen tässä viimeisten kuukausien vuoristorataa, joka on sittemmin rauhoittunut tasaisemmaksi, mutta ei kovin tapahtumarikkaaksi eloksi.

Helmikuun lopussa oli taas "piinapäivien" vuoro, vaikka lapsettomuuden jatkuttua silloin yli puolitoista vuotta, se ei enää niin piinailulta tuntunut, kun oletus raskautumisesta oli jo pitkään ollut matala. Toivo tietysti tästäkin huolimatta oli korkealla, koska tapahtuhaan ihmeitäkin... Ja yksi sellainen taisi käydä meillekin, kun huomasin helmikuun lopussa, että kuukautiset ovat myöhässä ja testikin ensimmäistä kertaa elämässäni näytti plussaa. Se tunne oli jotain niin mieletöntä, isoin lahja mitä olen koskaan saanut. Oikea lottovoittajan olo oli meillä kotona, kun kuvailtiin meitä sen tikun kanssa onnellisina ja ajateltiin itseämme yhden etapin lähempänä vanhemmuutta. Sen kaikista vaikeimman ja raastavimman etapin... Samoihin aikoihin myös mieheni parhaan ystävän kerrottua samoista uutisista tuntui mukavalta olla samassa veneessä. Ja myöhemmin kuulin myös hyvällä ystävälläni olevan laskettu aika samoihin aikoihin kuin meillä.

Oli jännä tunne vaihtaa olotilaa raskautumisen odottajasta odottajaan - tunsin pitkään leijuvani taivaissa, vaikka myös välillä pelko ja epävarmuus raskaudesta painoivat. Senpä takia halusin käydä supervarhaisessa ultrassa viikolla 5 edes varmistumassa, että eihän ollut kohdun ulkopuolinen raskaus kyseessä. Samalla toivoin, että olisikohan jotain elonmerkkejäkin havaittavissa, kun tuntui että ei olisi malttanut odottaa meille lapsettomuushoidossa oleville tarjottavaa varhaisultraa viikolla 7. Löysin Helsingistä edullisen varhaisultrapalvelua tarjoavan PerheArten, jonka ultraus kustansi alle puolet yksityisten terveysyritysten vastaavista. Ultraan menimme jännittynein mielin, mutta siellä ei vielä juuri näkynyt tai kuulunut kuin kohdun sisällä oleva ruskiaispussi, joka vaikutti pieneltä. Sen jälkeen uskalsin iloita hitusen enemmän, kun sai tietää raskauden olevan oikeassa paikassa.

Kevään edetessä tuli viimein sen "oikean" varhaisultran aika, jonne menin koronatilanteesta johtuen yksin mieheni jäädessä autoon odottamaan. Huomasin kyllä, että ohjeista poiketen pariskuntia oli klinikalla yhdessä, mutta me olimme halunneet kunnioittaa hoitoväen turvallisuutta niin että otimme ohjeet kirjaimellisesti ja mies jäi käynniltä pois. Ja niinhän siinä kävi, että ultrassa ei havaittu mitään eloa kohdussa, ja ruskiaispussi oli pienempi kuin sen olisi pitänyt olla siihen viikkoon mennessä. Lääkäri halusi kuitenkin varmistua asiasta ja saimme viikon päähän uuden ultra-ajan siltä varalta, että kohdussa olisikin alkanut tapahtua ja sikiön koko olisi kasvanut. Viikko oli siinä vaiheessa toooodella pitkä aika, odottaa ja mielikin tosi matalana. Olin niin varma, että ei tästä mitään tule, samalla joku pieni toivonkipinä nosti välillä päätään. Mitä jos sikiön kehitys oli vaan ollut jäissä ja olisikin siitä vielä lähtenyt käyntiin normaalisti. Ärystti myös, että olin innostuksissani jo uskaltautunut kertomaan muutamalla läheiselle asiasta, samoin mieheni muutamille ystävilleen. Toiseen suuntaan kertominen olisi kurja juttu, jos se tulisi eteen...

Niin siinä sitten kävi, että kun menin kontrollikäynnille, keväällä jo kolmanteen ultraan, sain kuulla että kohdussa ollut raskauden alku oli päättynyt. Otin uutisen aika tyynesti ja pragmaattisesti vastaan, itku tuli vasta autossa käynnin jälkeen, ja illalla uudestaan. Raskaus suositeltiin keskeytettävän kemiallisella tyhjennyksellä ja sitä varten sain sekä pillerin (joka piti ottaa siltä istumalta), että ohjeet jatkoa varten mukaani. Keskeytys sujui kai ihan hyvin, vaikka ei kokemustasolla mennytkään top100-kokemuksiini elämässä. Mieluusti olisin jättänyt väliin... Aluksi vaikutti, että tyhjennys ei alkaisi, koska vuoto alkoi myöhemmin kuin oletin, joten olinkin todella helpottunut kun vuoto viimein lähti vuolaasti käyntiin. Jos kaiken tuon päälle olisi pitänyt mennä vielä kemialliseen kaavintaan, ajattelin että se olisi ollut karmeaa fyysisesti ja vienyt mahdollisuutta uudelleen raskautua vieläkin kauemmaksi. Minulla ei ollut kuin ihan pientä nipistelyä tyhjennyksen aikana, olin saanut sairaslomaa mutta koska tein kotoolta töitä, pärjäsin hyvin kun pystyin välillä huilimaan makuuasennossa. Tyhjennysvuoto kesti muistaakseni vain kolme päivää, ja sen jälkeen tuntui, että elämässä alkoi uusi vaihe. Keskenmenon jälkeinen matka. Ja uusi yritys, luonnollisesti.

Nyt nuo tapahtumat tuntuvat jo kaukaisilta. Yritin löytää elämästä muita ilonaiheita, ja minulle tämä kevät, kun ei tarvinnut käydä töissä paikan päällä ja nähdä ystäviä, helpotti elämää, koska ei tehnyt mieli nähdä eritysesti niitä ystäviä, joilla on lapsia. Tuntui helpommalta, että saisi ensin nuolla haavansa ja toipua henkisesti pettymyksestä, ennen kuin taas pystyisi iloisesti kohtaamaan perheitä. Sitä unelmaa, joka itselläni on niin vaikean ja kivikkoisen tien päässä.

Muutama viikko tyhjennyksen jälkeen kävin vielä kontrollissa, jossa varmistettiin, että kaikki ylimääräinen olisi kohdusta poistunut. No, minun tuurillani tässäkin oli haasteita, sillä ultrassa löytyi kystat munajohtimista (ehkä?), jotka haittasivat näkyvyyttä kohtuun. Kystat kuulemma olivat harmittomat ja lähtisivät todennäköisesti muutamassa viikossa pois. Lääkärin rehellisyys sai aikaan vähän kylmiä väreitä; hän nimittäin totesi, että kannattaa nyt vaan kovasti yrittää koska ei täällä näytä olevan enää niin paljoa munasoluja jäljellä. No, eipä tässä ole muuta kuin todella kovasti yritetty viimeisten pian kahden vuoden ajan, ihan joka ikisellä kierrolla täysillä, joten en nyt keksi heti mitä enempää voisi tehdä. :/ Sain sitten vielä uuden kontrolliajan kesäkuulle (ensi tiistai), jossa tsekataan että kystat ovat poistuneet. Olisivatpa ne hiivatin pallot sieltä poistuneet! Sekin tuottaisi tässä tilanteessa iloa, pelottaa jo valmiiksi koska on alkanut tuntua että lapsettomuushoitoihin liittyvissä ultrissa ja tapaamisissa ei ole ikinä tullut kuin huonoja uutisia.

Lueskelin keskenmenon jälkeen paljon blogeja ja keskustelupalstoja löytääkseni tietoa siitä, miten pian ihmiset ovat tulleet raskaaksi keskenmenon jälkeen. Toiveet olivat korkealla, kun jotkut ovat siinä onnistuneet jopa seuraavassa kierrossa (tai ilman välikiertoakin)! No, minulla on nyt menossa jo kolmas kierto tässä, joten en sitten kuulunut siihen porukkaan joka sarjaraskautuu. Nyt, jos / kun mieheni siittiöt ovat laadukasta kamaa, tuntuu edes vähän toivekkaammalta yrittää. Kun se kerran oli mahdollista, olisipa vielä toistekin!

Olisimme toki valmiita milloin tahansa IVF-hoitoon (halutaan siihen suoraan, ei enää inseminaatiota, jonka onnistumisaste on niin pieni). Saimme keväällä suunnitteluajan IVF:ään, mutta silloin hoidot olivat vielä tauolla koronan takia. Suunnitelmana on pitkän hoitokaavan mukainen hoito, vaikka itse olisin toivonut sitä lyhyempää kaavaa, koska kärsimättömyys. :) Ja nyt puolestaan, kun hoidot alkoivat uudestaan tauon jälkeen, tulee klinikan kesätauko joten pääsen ilmoittautumaan vasta heinäkuun kuukautisista, ja näin jo pettymyksiin tottuneena tuntuu varmalta, että me emme mahdu mukaan sillonkaan. Jotenkin jännä, että jos meitä ei pikkuhiljaa priorisoida, olemmehan olleet jonoissa jo vuoden ilman, että mitään tapahtuu. IFV:n piti olla meille luvassa huhtikuussa, ja viime syksynä ei päästy inseminaatioihin vaikka minkä syiden takia.

Kun ei tässä nyt muuta voi, pakko vaan yrittää nauttia kesästä, ja koittaa hiljentää se ääni joka sanoo, että jo viime kesän piti olla viimeinen kahdestaan, ilman lasta. Uskon, toivon ja koitan olla varma, että meidän vuoro tulee vielä. Nyt viime aikoina on ollut vaikeampi löytää enää mitään selittäviä tekijöitä tälle tilanteelle, jos vielä joskus tuntui että elämä rakentui pala palalta sopivammaksi lasta varten. Me olemme jo valmiita, samoin elämäntilanteemme.... Ainoa sellainen juttu, joka ei ehkä olisi onnistunut jos raskaus olisi päässyt jatkumaan normaalisti, olisi ollut juokseminen. Aloitimme mieheni kanssa lenkkeilyn korona-aikana ja löysimme siitä kivan yhteisen harrastuksen, jota teemme jopa joka toinen päivä. Tuntuu, että en ole ikinä ennen ollut näin hyvässä kunnossa fyysisesti, ainakaan sen jälkeen kun täytin 20 v.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa. Erikoinen vuosi, jonka olisin suonut jäävän kohdallani historiaan muullakin tavalla kuin poikkeuksellisella maailmantilalla.

Jännittäviä muutoksia

Mieheni sai viime viikolla jännäämämme puhelun, kun lääkäri soitteli viimeisimmän siemennestenäytteen tuloksista. Tällä kertaa oli tarkoitus testata, oliko reilun parin kuukauden ajan syödyllä hormonilääkkeellä mitään vaikutuksia.

Olin lounastauolla töissä kun huomasin ääniviestit mieheltä. Ne oli pakko kuunnella heti, ei malttanut odottaa edes sitä, että olisi itsekseen rauhallisemmassa paikassa. Jännitti, koska puhelu oli pitkästä aikaa ainoita hoitokuvioiden edistymiseen liittyviä asioita.

Ja mikä fiilis, kun kuulin, että lääkäri kuvaili tapahtunutta DRAMAATTISEKSI muutokseksi. :) Nimittäin kaikki arvot olivat muuttuneet lokakuun reilusti alle viitearvojen arvoista erinomaisiksi. Mieletöntä, miten iso vaikutus tällä testosteronia parantavalla hormonilla oli.

Eikä siinä kaikki. Lääkäri kertoi, että nyt kun tilanne oli muuttunut näin isosti, ei olisi enää syytä olla yrittämättä inseminaatiota. Olin aivan äimän käkenä tästä kaikesta, kun oma mieli oli jo ehtinyt sitoutua tulevaan, huhtikuuulla näköpiirissä siintävään IFV-hoitoon. Jopa luonnollinen raskaus olisi kuulema nyt aiempaa huomattavasti enemmän mahdollinen, kertoi lääkäri. Jestas! Ilostuin kovasti tästä kaikesta, ja tuntui, että vihdoin luonto on meidän puolella tässä kaikessa.

Illemmalla olin jo selvästi varautuneempi muuttuneeseen hoitotilanteeseen. Vähän aikaa tuntui jopa pettyneeltä, että olemmeko taas samassa pisteessä kuin viime elokuussa, ennen ensimmäistä inseminaatiota. Lähetimme Hoitopolulle tarkentavia kysymyksiä, joihin odotamme edelleen vastausta: jos menisimme tästä inssiin, alkaisiko jonotus ivf:ään alusta? Nyt olemme olleet kuitenkin ifv-jonossa jo marraskuulta, eli yli puolet jonotuksesta takansa. En haluaisi menettää ifv-jonopaikkaa, olkoonkin siemenneste nyt laadukasta, koska onhan inseminaatio selvästi tehottomampi hoitomuoto.

Uuden kierron pitäisi alkaa ihan näinä päivinä (piinapäiviä siis elelty...), joka tarkoittaisi sitä, jos ymmärsin oikein, että voisin heti ilmoittautua ovulaatioinduktio-hoitopolkuun ja silloin inssi olisi jo ensi viikolla.

Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että hoitoon päästäisi tälläkään kertaa. Vähän ihmetyttää se, että julkisella jätetään hoito tekemättä, jos follikeleja on kehittynyt munasarjoihin enemmän kuin kaksi. Luin nimittäin, että yksityisellä puolella on vastaavassa tilanteessa mahdollista puhkaista ylimääräiset follikelit. Eikö säästäisi niitä vähiä resursseja, jos julkisellakin toimittaisi näin? Kenties saataisi jonoa purettua, jos raskaus onnistuisi. Ihmettelen vain... ehkä tähän on joku hyvä syy.

Nyt sitten tällä viikolla pitäisi tapahtua ainakin jotain ainaisen odottelun sijasta. Itseäni asia pohdituttaa eritysesti siksi, että työelämässäni olisi potentiaalisia muutoksia tulossa, mutta jos raskaus olisi näköpiirissä, en haluaisi vaihtaa uusiin, haastavimpiin tehtäviin. Uusi työ on aina aluksi stressaavaa ja en kaipaa sitä tunnetta raskausaikaan. Toisaalta, jos raskautuminen ei tapahtuisikaan tässä keväällä, tuntuisi turhalta lykätä työpaikan vaihtamista. On tämä välillä hankalaa monestakin syystä!

Tiemme tähän asti, osa 3

Viime elokuussa klinikan muuton takia väliin jäänyt inseminaatio siirtyi syyskuun lopun kierrolla toteutettavaksi. Julkisen puolen hoidoissa on aina välikierto ennen seuraavaa yritystä, tätä perustellaan sillä että munasarjat saavat "hengähdystauon".

Tokalla kerralla pistäminen sujui helposti, ja pistin saman 50 yksikön annoksen kuin ekalla kierroksella. Kuten ensimmäisessä yrityksessä, toiveet ja odotukset hoidon onnistumisesta olivat korkealla. Huomasin antautuvani herkästi haaveilemaan pienen ensimmäisten vaatteiden hankinnasta ja ystäville raskaudesta kertomisesta. 

Kävimme normaalisti ultrassa samalla viikolla, kun ovulaation ja inssin oli määrä tapahtua. Ultrassa tuli alkuun jännittynyt olo, kun tutkiva lääkäri oli pitkään hiljaa katsoessaan munasarjoja ja kohtua. Ehdin jo  luulla, että jotain ihan kummallista ja vaarallista siellä oli, kun hän kyseli että montako follikelia oli viime ovulaation induktiohoidossa kehittynyt. Muistelin, että yksi isompi siellä olisi ollut, ja ihmettelin myös että eikö näitä tietoja kirjata minnekään ylös...?

Pian selvisikin syy hiljaisuudelle - isoja munasoluja oli kehittynyt jopa kolme kappaletta, ja tämä oli este inseminaation tekemiselle. Kuulema olisi ollut liian suuri monikkoraskauden riski ja tämän takia myös luomuyrittämisestäkin kannattaisi pidättäytyä. Itkuhan siinä pääsi, kun tämän uutisen kuuli, vaikka yritin kuinka pidätellä kyyneleitä... olin niin kovasti odottanut tuota päivää, että viimein jotain tapahtuisi. Lääkäri ja hoitaja suhtautuivat tosi mukavasti, huomasi että he välittivät tilanteesta. Se lohdutti sen vähän, mitä nyt oli mahdollista. 

Olin tulkitsevinani lääkärin puhelusta kollegalle ja juttelusta hoitajan kanssa, että minulle määrätyn Gonalin annostusta olisi pitänyt laskea ensimmäisestä kierrosta, koska vaste hormonille paranee. Munasarjat eivät siis olisi tarvinneet tokalla kierrolla niin isoa annosta, vaan annos olisi voinut olla vaikkapa 38,5 yksikköä. Tämä harmitti entistä enemmän, kun tajusin että omalla tavallaan hoitovirheestä oli kyse, minkä vuoksi meidän mahdollinen raskautuminen JÄLLEEN siirtyisi. Tuntui melkoisen epäreilulta silloin. 

Sovimme, että uuteen inseminaatioon voisi ilmoittautua jälleen välikierron jälkeen, joka tuntui ihan maailman lopun uutiselta siinä vaiheessa. Melkoinen kärsivällisyysharjoitus tämä lapsettomuuskuvio todellakin on! 

Ja mainittakoon, että uhmasimme lääkärin ohjetta olla yrittämättä ovulaatiossa omin voimin, sillä ajatuksena monikkoraskaus meidän tapauksessa tuntui kaikkea muuta kuin mahdolliselta, jos emme tätäkään ennen olleet onnistuneet 1,5 vuoteen asiassa. 

Muutamia päiviä ultran jälkeen aloin miettiä, että en varmasti halua odottaa vielä välikierron jälkeiseen aikaan kolmanteen yritykseen, jos ei olisi täysin varmaa, että mieheni siemenneste sopisi inseminaatioon pesun jälkeen. Siksi ehdotin klinikalle, että tutkitaan asiaa ennen mahdollista seuraavaa inssiä. Lääkäri suhtautui tähän positiivisesti ja mieheni sai ajan näytteen jättöön. 

Onneksi, onneksi miehen siemenneste koepestiin, sillä tuloksista kävi ilmi, että spermaa ei laadultaan sovellu insenimaatioon. Kaikki arvot - määrä, koko ja muoto - olivat reilusti alle viitearvojen. Oli huojentavaa saada edes tämä konkreettinen asia selville. Miehelleni määrättiin testosteronia parantava hormoni, Letrozol, kuurina, ja uusintanäyte helmikuussa 2020. 

Samalla myös meidät siirrettiin IFV-jonoon, tämä tapahtui marraskuussa ja jonotilanteen mukaan ifv olisi mahdollinen meille huhtikuussa 2020. Huomiona tässä, että asioita täytyy itse koko ajan valvoa, sillä meitä ei edes siirretty Hoitopolulla oikeaan hoitoon (inssipolusta ivf:ään) ennenkuin kyselin alkuvuodesta asian perään. 

Loppuvuodesta tapahtui siis mieltä rasittavia vastoinkäymisiä, mutta samalla pieniä askelia eteenpäin hoitopolulla.

Lapsettomuushoidoista kertominen

Ystäväpiirini aloitti perheentymisen kaksikymppisinä ja kolmenkympin jälkeen homma lähti käsistä. Yhtäkkiä vauvoja tuli kuin sieniä sateella ja huomasinkin pian olevani lapsettomana vähemmistöä. Lähipiirilläni (ainakin vaikuttaa) olevan se ihana tilanne, että raskautuminen on tapahtunut jos ei aina nopeasti tai kerrasta, niin vähintäänkin sellaisessa ajassa että hoitoihin ei ole ollut tarvetta hakeutua.

Kärsin pitkään pelosta, että en pääse itse edes siihen tilanteeseen, jossa lapsia suunnitellaan ja hankitaan kumppanin kanssa. Olin kyllä ihmissuhteissa vuosien mittaan ajallisesti enemmän kuin yksin sinkkuna, mutta ennen nykyistä suhdettani ei tilanne koskaan ollut suotuisa edes lapsen harkinnalle. Se olikin moninkertainen ahdistuksen aihe, kun huomasi kolmekymppisenä olevansa sekä sinkku että lapseton. Olo oli ajoittain melko ulkopuolinen, vaikka löysinkin ympärille hengenheimolaisia ja muutakin seuraa kuin perheelliset ystäväni.

Kun tapasin mieheni, josta tuli sittemmin myös aviomies, elämäni muuttui kaiken muun ihanan lisäksi siten, että vihdoin unelma perheestä tuli ajankohtaiseksi. Se tunne, kun aloimme suunnitella raskautta, oli ihan mahtava! Vaikka raskautuminen ei ole toistaiseksi onnistunut, koen silti olevani onnekas että ylipäänsä olen siinä tilanteessa jossa perhettä suunnitellaan ja sen eteen tehdään kirjaimellisesti paljon töitä. Tätä muistaa arvostaa, kun on kokenut edellä mainitsemani pelon.

Vaikka lapsettomuus on aiheena arka eikä sitä tee mieli julistaa ihan jokaiselle puolitutulle, olen kertonut asiasta avoimesti lähipiirilleni. Heille, joiden kanssa olen eniten tekemisissä, oli heillä itsellään lapsia tai ei. Viimeisimmän vuoden ajan hoitoon hakeutuminen ja hoidot ovat täyttäneet ajatukseni, joten tuntuisi oudolta olla kertomatta, vaikka se tarkoittaakin että jatkuvasti saa olla vastailemassa kyselyihin että missä mennään ja onko mitään uutta hoidoissa ja joko on tärpännyt (ja silloin kun ei ole mitään uutta kerrottavaa, turhauttaa sitä välillä toistaa kymmeneen kertaan eri ihmisille). Ja kun tässä on kaiken lisäksi samalla läsnä epävarmuus tulevasta - entä jos emme onnistuisikaan, miten ihmiset sitten suhtautuvat? En haluaisi vaikuttaa liian epätoivoiselta, koska lopulta elämämme jatkuisi ihan hyvänä vaikka haaveet eivät toteutuisikaan (tätä vaihtoehtoa en halua juuri ajatella).

Olen kuullut tuttujen tuttujen kertoneen lapsettomuushoidoista vasta jälkeenpäin, se on ollut monille helpompi vaihtoehtoa kuin jakaa kokemuksia kesken prosessin. Ymmärrän tämänkin näkökulman, mutta valitettavan usein se että ei kerro, tarkoittaa sitä että joutuu vastailemaan uteluihin vauva-aikeista. #Henkilökohtuista-kamppis osui tässä juuri sinne ytimeen, kunhan vain nämä ajattelemattomat utelijat ja vihjailijatkin noteeraisivat kampanjan viestin.

Olisi välillä mukava, jos tuntisi jonkun samassa tilanteessa painivan. Vertaistukea ja tärkeitä tietoja saan onneksi blogeista, joita olen ahkerasti lukenut.