Yksi ja ainoa

Viime viikko oli vuoden dramaattisin tähän asti, vaikka kuluvaan vuoteen mahtuu keväinen keskenmeno ja koko tämä viheliäinen pandemia-aika. Monen viikon hoitotaipaleen päättymisessä jännitysmomentteineen oli riittävästi actionia vähäksi aikaa... 

Munasolupunktio oli toimenpiteenä helppo ja kivuttomampi kuin olin kuvitellut. Hoitajat olivat taas, kuten aina, aivan ihania, kohtasivat asiakkaana niin huomioivasti että en voi kun ällistellä. Toimenpiteen aikana ei sattunut, korkeintaan vähän nipisti ajoittain, suoraan suoneen lisätyn voimakkaan kipulääkkeen ansiosta. Mieheni pääsi maski päässä istumaan toimeenpiteen ajaksi viereeni, joten oltiin siinä tilanteessa yhdessä, muuten ei kumppanit saaneet osallistua. Toimenpiteestä toipuminen lähti yllättävän hyvin käyntiin, kun jo puolen tunnin päästä tuntui että tässähän on jo ihan hyvä olla. Ensin piti syödä evästä ja käydä vessassa, ennenkuin kotiin pääsi lähtemään.  

Päivän ikävämpi puoli paljastui juuri ennen lähtöäni klinikalta, kun sain kuulla että löydetyistä seitsemästä follikelista vain kolmen sisällä oli munasolu. Tässä kohdassa neuvottiin, että voi hyvin käydä niin, että mitään siirrettävää ei punktiosta seuraa, jolloin hoitaja soittelee ennen (kolmantena päivänä punktiosta olevaa) siirtoa ja peruu ajan. 

Pieni toivon kipinä vaihtui järkytykseen seuraavana aamuna, kun hoitopolulle ilmestyi tieto, että vain yksi munasolu oli kypsä ja hedelmöittynyt. Yksi ainoa. 

Huono uutinen vei mielen matalaksi ja itkin päivän mittaan surren kurjaa kohtaloamme. Kaikki tämä vaiva hoidon eteen ja tuloksena ei päästäisi edes yhtä alkiota siirtämään. 

Päivät viime perjantaiksi varattuun alkionsiirtoon kuluivat tuskallisen hitaasti ja odotin koko ajan puhelua, jossa kerrottaisiin, että se meidän ainukainen alkio ei ole kehittynyt kuten piti, ja että siirtoaika on peruttu. Kun puhelin lopulta soi siirtopäivän eli perjantain aamuna, olin jo kohtaloomme alistunut ja valmis ottamaan huonot uutiset vastaan. Puhelinmyyjän reipas tervehdys oli siinä kohdassa iloisempi yllätys kuin ikinä. :) 

Odottamaani soittoa klinikalta ei koskaan tullut, vaan sen sijasta pääsin klinikalle ottamaan matkaan 6-soluiseksi kehittyneen alkionpalluran, joka on nyt meidän ainoa toivo tällä kierroksella. Sanat eivät riitä kuvamaan helpotustani, vaikka realistisesti ajatellen tilastolliset mahdollisuudet ovat pienet tällä raskaudella. Mutta on se silti mahdollisuus, jee!

Piinapäivistä tähän asti ei oikein ole raportoitavaa, paitsi että Lugesteron valuu yhtä paljon kuin ennenkin, tuntuu että mitään ei imeydy... Mitään muita tuntemuksia en ole havainnut toistaiseksi... Saa nähdä kauanko sitä malttaa olla testailematta, kun klinikan määrämä testipäivä on vasta 4.9. Mutta fiilis on rauhallinen, kun enää ei voi tehdä oikein mitään asian eteen.