sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Elämäni jännittävin puhelu

Viime kirjoituksesta onkin aikaa, en tajua mihin kaikki nämä viikot ovat menneet... Kerroin edellisessä postauksessa, että harkitsemme vahvasti NIPT-testiä, jolla saadaan selvitettyä sikiön kromosomipoikkeamia. Neuvolalääkäri kertoi, että NIPTissä käyminen on yleistynyt kovasti yli 35-vuotiaiden kohdalla, eli selvästi ns. mielenrauhan ostaminen on käynyt muillakin mielessä. 

Varasimme ajan tutulta lapsettomuusklinikalta, jossa käytiin syksyllä hoidossa. Oli ihan kiva palata oman lääkärin vastaanotolle ja viimeinkin tavoitellussa tilanteessa. :) Verikoe otettiin ja siitä alkoi reilun viikon jännäys - tuntui taas, että tuomiopäivää odottaisi.

Puhelun tullessa olin työpaikalla käymässä ja en ole varmaan ikinä ollut yhtä jännittynyt, kun hoitaja soitti ja ennen tulosten kertomista varmisti, että olen sopivassa paikassa. 

Helpotuksen määrää on vaikea kuvailla, kun sain kuulla, että mitään poikkeavaa ei löytynyt näytteestä. Ja olimme myös toivoneet sukupuolitietoa, jonka sai samalla selville - meille tulee poika. <3 Olin aivan hämmästynyt, koska olin itse ollut tytöstä varma. Oli kyllä hyvä että sukupuoli selvisi, niin on pystynyt orientoitumaan lapseen myös siltä kantilta, ja onhan sillä vaatevalintoihinkin merkitystä. 

Tämä kaikki tapahtui joskus tammi-helmikuussa, ja NIPTiä seuraavassa nt-ultrassa saimme myös "puhtaat paperit". Kaikki on sujunut niin hyvin, kuin mahdollista, mistä en voisi olla kiitollisempi. <3 <3 Tokan ja vikan seurantaultran jälkeen oli aluksi erikoinen fiilis, kun ei enää ollut samanlaisia virstanpylväitä tiedossa, joissa voisi jokin ns. mennä pieleen. 

Nyt täällä mennään tokan kolmanneksen viimeisiä päiviä. Ensimmäiset vauvahankinnat on jo tehtynä ja mielikin on jo saatu käännettyä sille kurssille, että meidän lapsi on ihan totisinta totta ja saamme hänet heinäkuun lopussa luoksemme. Tai no, kulkeehan hän jo tässä mukana kanssani, tuntuu että tutustuminen on jo vähän alkanut. :)

Muistan, kun aloitin tammikuussa raskausjoogan ja kohtasin muita tulevia mammoja joogasalilla. Silloin en alkuun kokenut kuuluvani joukkoon, niin isosti koin lapsettomuuden aiheuttamaa kuilua siitä porukasta, johon olin aina halunnut kuulua, mutta johon oli ollut pakko henkisesti pitää etäisyyttä. Viikkojen ja kuukausien myötä olen alkanut hahmottamaan itseäni tulevana äitinä siinä missä muutkin ovat, ja kyllähän tämä lottovoitolta tuntuu. 

Vieläkin tulee pelkoja mieleen. Nyt ne liittyvät siihen, jos vauva on välillä pidempiä aikoja liikkumatta. Silloin on palannut taas vanha pelko raskauden epäonnistumisesta mieleen ja ne ovat kurjia hetkiä. Sitten kuitenkin on helpottanut, kun liikkeitä on taas tuntunut. Tuon huolen lisäksi pariin kertaan on näkynyt verisiä jälkiä vessakäynnillä, ja niitä kertaalleen selvittelin äitiyspolin kanssa. Mutta aiheeton huoli sekin. Ihan minimaalinen pelko on kohtukuolema, mutta en sitä aktiivisesti enää ajattele. Näillä viikoilla syntyvä keskonen todennäköisesti jo selviäisi. <3 Mutta toivon saavani pitää oman pienen masussa laskettuun aikaan asti ja kokevani normaalin alatiesynnytyksen. :) Katsotaan, miten meidän käy. 

Ihan jokainen kyselee nykyään minulta, että miten olen voinut. Vastaan aina, että ihan tosi mainiosti, mitään isompia vaivoja kun ei ole ollut. Josko viimeinen kolmannes toisi jotain kolotuksia tai muuta... Pieniä juttuja toki, närästyksestä levottomiin jalkoihin. mutta ottaisin vaikeampiakin juttuja kunhan vain saan olla tässä tilanteessa. :) 

Töitä on jäljellä enää kuusi viikkoa, kun pidän parin viikon kesäloman ennen vanhempainvapaan alkamista. Koitan vielä kirjoitella ennen laskettua aikaa kuulumisia! Voikaa hyvin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä ihmeessä kommentti!