Ystäväpiirini aloitti perheentymisen kaksikymppisinä ja kolmenkympin jälkeen homma lähti käsistä. Yhtäkkiä vauvoja tuli kuin sieniä sateella ja huomasinkin pian olevani lapsettomana vähemmistöä. Lähipiirilläni (ainakin vaikuttaa) olevan se ihana tilanne, että raskautuminen on tapahtunut jos ei aina nopeasti tai kerrasta, niin vähintäänkin sellaisessa ajassa että hoitoihin ei ole ollut tarvetta hakeutua.
Kärsin pitkään pelosta, että en pääse itse edes siihen tilanteeseen, jossa lapsia suunnitellaan ja hankitaan kumppanin kanssa. Olin kyllä ihmissuhteissa vuosien mittaan ajallisesti enemmän kuin yksin sinkkuna, mutta ennen nykyistä suhdettani ei tilanne koskaan ollut suotuisa edes lapsen harkinnalle. Se olikin moninkertainen ahdistuksen aihe, kun huomasi kolmekymppisenä olevansa sekä sinkku että lapseton. Olo oli ajoittain melko ulkopuolinen, vaikka löysinkin ympärille hengenheimolaisia ja muutakin seuraa kuin perheelliset ystäväni.
Kun tapasin mieheni, josta tuli sittemmin myös aviomies, elämäni muuttui kaiken muun ihanan lisäksi siten, että vihdoin unelma perheestä tuli ajankohtaiseksi. Se tunne, kun aloimme suunnitella raskautta, oli ihan mahtava! Vaikka raskautuminen ei ole toistaiseksi onnistunut, koen silti olevani onnekas että ylipäänsä olen siinä tilanteessa jossa perhettä suunnitellaan ja sen eteen tehdään kirjaimellisesti paljon töitä. Tätä muistaa arvostaa, kun on kokenut edellä mainitsemani pelon.
Vaikka lapsettomuus on aiheena arka eikä sitä tee mieli julistaa ihan jokaiselle puolitutulle, olen kertonut asiasta avoimesti lähipiirilleni. Heille, joiden kanssa olen eniten tekemisissä, oli heillä itsellään lapsia tai ei. Viimeisimmän vuoden ajan hoitoon hakeutuminen ja hoidot ovat täyttäneet ajatukseni, joten tuntuisi oudolta olla kertomatta, vaikka se tarkoittaakin että jatkuvasti saa olla vastailemassa kyselyihin että missä mennään ja onko mitään uutta hoidoissa ja joko on tärpännyt (ja silloin kun ei ole mitään uutta kerrottavaa, turhauttaa sitä välillä toistaa kymmeneen kertaan eri ihmisille). Ja kun tässä on kaiken lisäksi samalla läsnä epävarmuus tulevasta - entä jos emme onnistuisikaan, miten ihmiset sitten suhtautuvat? En haluaisi vaikuttaa liian epätoivoiselta, koska lopulta elämämme jatkuisi ihan hyvänä vaikka haaveet eivät toteutuisikaan (tätä vaihtoehtoa en halua juuri ajatella).
Olen kuullut tuttujen tuttujen kertoneen lapsettomuushoidoista vasta jälkeenpäin, se on ollut monille helpompi vaihtoehtoa kuin jakaa kokemuksia kesken prosessin. Ymmärrän tämänkin näkökulman, mutta valitettavan usein se että ei kerro, tarkoittaa sitä että joutuu vastailemaan uteluihin vauva-aikeista. #Henkilökohtuista-kamppis osui tässä juuri sinne ytimeen, kunhan vain nämä ajattelemattomat utelijat ja vihjailijatkin noteeraisivat kampanjan viestin.
Olisi välillä mukava, jos tuntisi jonkun samassa tilanteessa painivan. Vertaistukea ja tärkeitä tietoja saan onneksi blogeista, joita olen ahkerasti lukenut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä kommentti!