Kevät ei mennyt aivan odotetulla tavalla lapsettomuuskuvioiden tai minkään muunkaan suhteen. Pään sisäisissä tunnelmissa mentiin niin valtavan ilon kuin sitä seuraavan surun mainingeissa, kun elämä ensin antoi ja sitten otti. Summailen tässä viimeisten kuukausien vuoristorataa, joka on sittemmin rauhoittunut tasaisemmaksi, mutta ei kovin tapahtumarikkaaksi eloksi.
Helmikuun lopussa oli taas "piinapäivien" vuoro, vaikka lapsettomuuden jatkuttua silloin yli puolitoista vuotta, se ei enää niin piinailulta tuntunut, kun oletus raskautumisesta oli jo pitkään ollut matala. Toivo tietysti tästäkin huolimatta oli korkealla, koska tapahtuhaan ihmeitäkin... Ja yksi sellainen taisi käydä meillekin, kun huomasin helmikuun lopussa, että kuukautiset ovat myöhässä ja testikin ensimmäistä kertaa elämässäni näytti plussaa. Se tunne oli jotain niin mieletöntä, isoin lahja mitä olen koskaan saanut. Oikea lottovoittajan olo oli meillä kotona, kun kuvailtiin meitä sen tikun kanssa onnellisina ja ajateltiin itseämme yhden etapin lähempänä vanhemmuutta. Sen kaikista vaikeimman ja raastavimman etapin... Samoihin aikoihin myös mieheni parhaan ystävän kerrottua samoista uutisista tuntui mukavalta olla samassa veneessä. Ja myöhemmin kuulin myös hyvällä ystävälläni olevan laskettu aika samoihin aikoihin kuin meillä.
Oli jännä tunne vaihtaa olotilaa raskautumisen odottajasta odottajaan - tunsin pitkään leijuvani taivaissa, vaikka myös välillä pelko ja epävarmuus raskaudesta painoivat. Senpä takia halusin käydä supervarhaisessa ultrassa viikolla 5 edes varmistumassa, että eihän ollut kohdun ulkopuolinen raskaus kyseessä. Samalla toivoin, että olisikohan jotain elonmerkkejäkin havaittavissa, kun tuntui että ei olisi malttanut odottaa meille lapsettomuushoidossa oleville tarjottavaa varhaisultraa viikolla 7. Löysin Helsingistä edullisen varhaisultrapalvelua tarjoavan PerheArten, jonka ultraus kustansi alle puolet yksityisten terveysyritysten vastaavista. Ultraan menimme jännittynein mielin, mutta siellä ei vielä juuri näkynyt tai kuulunut kuin kohdun sisällä oleva ruskiaispussi, joka vaikutti pieneltä. Sen jälkeen uskalsin iloita hitusen enemmän, kun sai tietää raskauden olevan oikeassa paikassa.
Kevään edetessä tuli viimein sen "oikean" varhaisultran aika, jonne menin koronatilanteesta johtuen yksin mieheni jäädessä autoon odottamaan. Huomasin kyllä, että ohjeista poiketen pariskuntia oli klinikalla yhdessä, mutta me olimme halunneet kunnioittaa hoitoväen turvallisuutta niin että otimme ohjeet kirjaimellisesti ja mies jäi käynniltä pois. Ja niinhän siinä kävi, että ultrassa ei havaittu mitään eloa kohdussa, ja ruskiaispussi oli pienempi kuin sen olisi pitänyt olla siihen viikkoon mennessä. Lääkäri halusi kuitenkin varmistua asiasta ja saimme viikon päähän uuden ultra-ajan siltä varalta, että kohdussa olisikin alkanut tapahtua ja sikiön koko olisi kasvanut. Viikko oli siinä vaiheessa toooodella pitkä aika, odottaa ja mielikin tosi matalana. Olin niin varma, että ei tästä mitään tule, samalla joku pieni toivonkipinä nosti välillä päätään. Mitä jos sikiön kehitys oli vaan ollut jäissä ja olisikin siitä vielä lähtenyt käyntiin normaalisti. Ärystti myös, että olin innostuksissani jo uskaltautunut kertomaan muutamalla läheiselle asiasta, samoin mieheni muutamille ystävilleen. Toiseen suuntaan kertominen olisi kurja juttu, jos se tulisi eteen...
Niin siinä sitten kävi, että kun menin kontrollikäynnille, keväällä jo kolmanteen ultraan, sain kuulla että kohdussa ollut raskauden alku oli päättynyt. Otin uutisen aika tyynesti ja pragmaattisesti vastaan, itku tuli vasta autossa käynnin jälkeen, ja illalla uudestaan. Raskaus suositeltiin keskeytettävän kemiallisella tyhjennyksellä ja sitä varten sain sekä pillerin (joka piti ottaa siltä istumalta), että ohjeet jatkoa varten mukaani. Keskeytys sujui kai ihan hyvin, vaikka ei kokemustasolla mennytkään top100-kokemuksiini elämässä. Mieluusti olisin jättänyt väliin... Aluksi vaikutti, että tyhjennys ei alkaisi, koska vuoto alkoi myöhemmin kuin oletin, joten olinkin todella helpottunut kun vuoto viimein lähti vuolaasti käyntiin. Jos kaiken tuon päälle olisi pitänyt mennä vielä kemialliseen kaavintaan, ajattelin että se olisi ollut karmeaa fyysisesti ja vienyt mahdollisuutta uudelleen raskautua vieläkin kauemmaksi. Minulla ei ollut kuin ihan pientä nipistelyä tyhjennyksen aikana, olin saanut sairaslomaa mutta koska tein kotoolta töitä, pärjäsin hyvin kun pystyin välillä huilimaan makuuasennossa. Tyhjennysvuoto kesti muistaakseni vain kolme päivää, ja sen jälkeen tuntui, että elämässä alkoi uusi vaihe. Keskenmenon jälkeinen matka. Ja uusi yritys, luonnollisesti.
Nyt nuo tapahtumat tuntuvat jo kaukaisilta. Yritin löytää elämästä muita ilonaiheita, ja minulle tämä kevät, kun ei tarvinnut käydä töissä paikan päällä ja nähdä ystäviä, helpotti elämää, koska ei tehnyt mieli nähdä eritysesti niitä ystäviä, joilla on lapsia. Tuntui helpommalta, että saisi ensin nuolla haavansa ja toipua henkisesti pettymyksestä, ennen kuin taas pystyisi iloisesti kohtaamaan perheitä. Sitä unelmaa, joka itselläni on niin vaikean ja kivikkoisen tien päässä.
Muutama viikko tyhjennyksen jälkeen kävin vielä kontrollissa, jossa varmistettiin, että kaikki ylimääräinen olisi kohdusta poistunut. No, minun tuurillani tässäkin oli haasteita, sillä ultrassa löytyi kystat munajohtimista (ehkä?), jotka haittasivat näkyvyyttä kohtuun. Kystat kuulemma olivat harmittomat ja lähtisivät todennäköisesti muutamassa viikossa pois. Lääkärin rehellisyys sai aikaan vähän kylmiä väreitä; hän nimittäin totesi, että kannattaa nyt vaan kovasti yrittää koska ei täällä näytä olevan enää niin paljoa munasoluja jäljellä. No, eipä tässä ole muuta kuin todella kovasti yritetty viimeisten pian kahden vuoden ajan, ihan joka ikisellä kierrolla täysillä, joten en nyt keksi heti mitä enempää voisi tehdä. :/ Sain sitten vielä uuden kontrolliajan kesäkuulle (ensi tiistai), jossa tsekataan että kystat ovat poistuneet. Olisivatpa ne hiivatin pallot sieltä poistuneet! Sekin tuottaisi tässä tilanteessa iloa, pelottaa jo valmiiksi koska on alkanut tuntua että lapsettomuushoitoihin liittyvissä ultrissa ja tapaamisissa ei ole ikinä tullut kuin huonoja uutisia.
Lueskelin keskenmenon jälkeen paljon blogeja ja keskustelupalstoja löytääkseni tietoa siitä, miten pian ihmiset ovat tulleet raskaaksi keskenmenon jälkeen. Toiveet olivat korkealla, kun jotkut ovat siinä onnistuneet jopa seuraavassa kierrossa (tai ilman välikiertoakin)! No, minulla on nyt menossa jo kolmas kierto tässä, joten en sitten kuulunut siihen porukkaan joka sarjaraskautuu. Nyt, jos / kun mieheni siittiöt ovat laadukasta kamaa, tuntuu edes vähän toivekkaammalta yrittää. Kun se kerran oli mahdollista, olisipa vielä toistekin!
Olisimme toki valmiita milloin tahansa IVF-hoitoon (halutaan siihen suoraan, ei enää inseminaatiota, jonka onnistumisaste on niin pieni). Saimme keväällä suunnitteluajan IVF:ään, mutta silloin hoidot olivat vielä tauolla koronan takia. Suunnitelmana on pitkän hoitokaavan mukainen hoito, vaikka itse olisin toivonut sitä lyhyempää kaavaa, koska kärsimättömyys. :) Ja nyt puolestaan, kun hoidot alkoivat uudestaan tauon jälkeen, tulee klinikan kesätauko joten pääsen ilmoittautumaan vasta heinäkuun kuukautisista, ja näin jo pettymyksiin tottuneena tuntuu varmalta, että me emme mahdu mukaan sillonkaan. Jotenkin jännä, että jos meitä ei pikkuhiljaa priorisoida, olemmehan olleet jonoissa jo vuoden ilman, että mitään tapahtuu. IFV:n piti olla meille luvassa huhtikuussa, ja viime syksynä ei päästy inseminaatioihin vaikka minkä syiden takia.
Kun ei tässä nyt muuta voi, pakko vaan yrittää nauttia kesästä, ja koittaa hiljentää se ääni joka sanoo, että jo viime kesän piti olla viimeinen kahdestaan, ilman lasta. Uskon, toivon ja koitan olla varma, että meidän vuoro tulee vielä. Nyt viime aikoina on ollut vaikeampi löytää enää mitään selittäviä tekijöitä tälle tilanteelle, jos vielä joskus tuntui että elämä rakentui pala palalta sopivammaksi lasta varten. Me olemme jo valmiita, samoin elämäntilanteemme.... Ainoa sellainen juttu, joka ei ehkä olisi onnistunut jos raskaus olisi päässyt jatkumaan normaalisti, olisi ollut juokseminen. Aloitimme mieheni kanssa lenkkeilyn korona-aikana ja löysimme siitä kivan yhteisen harrastuksen, jota teemme jopa joka toinen päivä. Tuntuu, että en ole ikinä ennen ollut näin hyvässä kunnossa fyysisesti, ainakaan sen jälkeen kun täytin 20 v.
Näihin tunnelmiin tällä kertaa. Erikoinen vuosi, jonka olisin suonut jäävän kohdallani historiaan muullakin tavalla kuin poikkeuksellisella maailmantilalla.
