Mieheni sai viime viikolla jännäämämme puhelun, kun lääkäri soitteli viimeisimmän siemennestenäytteen tuloksista. Tällä kertaa oli tarkoitus testata, oliko reilun parin kuukauden ajan syödyllä hormonilääkkeellä mitään vaikutuksia.
Olin lounastauolla töissä kun huomasin ääniviestit mieheltä. Ne oli pakko kuunnella heti, ei malttanut odottaa edes sitä, että olisi itsekseen rauhallisemmassa paikassa. Jännitti, koska puhelu oli pitkästä aikaa ainoita hoitokuvioiden edistymiseen liittyviä asioita.
Ja mikä fiilis, kun kuulin, että lääkäri kuvaili tapahtunutta DRAMAATTISEKSI muutokseksi. :) Nimittäin kaikki arvot olivat muuttuneet lokakuun reilusti alle viitearvojen arvoista erinomaisiksi. Mieletöntä, miten iso vaikutus tällä testosteronia parantavalla hormonilla oli.
Eikä siinä kaikki. Lääkäri kertoi, että nyt kun tilanne oli muuttunut näin isosti, ei olisi enää syytä olla yrittämättä inseminaatiota. Olin aivan äimän käkenä tästä kaikesta, kun oma mieli oli jo ehtinyt sitoutua tulevaan, huhtikuuulla näköpiirissä siintävään IFV-hoitoon. Jopa luonnollinen raskaus olisi kuulema nyt aiempaa huomattavasti enemmän mahdollinen, kertoi lääkäri. Jestas! Ilostuin kovasti tästä kaikesta, ja tuntui, että vihdoin luonto on meidän puolella tässä kaikessa.
Illemmalla olin jo selvästi varautuneempi muuttuneeseen hoitotilanteeseen. Vähän aikaa tuntui jopa pettyneeltä, että olemmeko taas samassa pisteessä kuin viime elokuussa, ennen ensimmäistä inseminaatiota. Lähetimme Hoitopolulle tarkentavia kysymyksiä, joihin odotamme edelleen vastausta: jos menisimme tästä inssiin, alkaisiko jonotus ivf:ään alusta? Nyt olemme olleet kuitenkin ifv-jonossa jo marraskuulta, eli yli puolet jonotuksesta takansa. En haluaisi menettää ifv-jonopaikkaa, olkoonkin siemenneste nyt laadukasta, koska onhan inseminaatio selvästi tehottomampi hoitomuoto.
Uuden kierron pitäisi alkaa ihan näinä päivinä (piinapäiviä siis elelty...), joka tarkoittaisi sitä, jos ymmärsin oikein, että voisin heti ilmoittautua ovulaatioinduktio-hoitopolkuun ja silloin inssi olisi jo ensi viikolla.
Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että hoitoon päästäisi tälläkään kertaa. Vähän ihmetyttää se, että julkisella jätetään hoito tekemättä, jos follikeleja on kehittynyt munasarjoihin enemmän kuin kaksi. Luin nimittäin, että yksityisellä puolella on vastaavassa tilanteessa mahdollista puhkaista ylimääräiset follikelit. Eikö säästäisi niitä vähiä resursseja, jos julkisellakin toimittaisi näin? Kenties saataisi jonoa purettua, jos raskaus onnistuisi. Ihmettelen vain... ehkä tähän on joku hyvä syy.
Nyt sitten tällä viikolla pitäisi tapahtua ainakin jotain ainaisen odottelun sijasta. Itseäni asia pohdituttaa eritysesti siksi, että työelämässäni olisi potentiaalisia muutoksia tulossa, mutta jos raskaus olisi näköpiirissä, en haluaisi vaihtaa uusiin, haastavimpiin tehtäviin. Uusi työ on aina aluksi stressaavaa ja en kaipaa sitä tunnetta raskausaikaan. Toisaalta, jos raskautuminen ei tapahtuisikaan tässä keväällä, tuntuisi turhalta lykätä työpaikan vaihtamista. On tämä välillä hankalaa monestakin syystä!
maanantai 24. helmikuuta 2020
torstai 20. helmikuuta 2020
Tiemme tähän asti, osa 3
Viime elokuussa klinikan muuton takia väliin jäänyt inseminaatio siirtyi syyskuun lopun kierrolla toteutettavaksi. Julkisen puolen hoidoissa on aina välikierto ennen seuraavaa yritystä, tätä perustellaan sillä että munasarjat saavat "hengähdystauon".
Tokalla kerralla pistäminen sujui helposti, ja pistin saman 50 yksikön annoksen kuin ekalla kierroksella. Kuten ensimmäisessä yrityksessä, toiveet ja odotukset hoidon onnistumisesta olivat korkealla. Huomasin antautuvani herkästi haaveilemaan pienen ensimmäisten vaatteiden hankinnasta ja ystäville raskaudesta kertomisesta.
Kävimme normaalisti ultrassa samalla viikolla, kun ovulaation ja inssin oli määrä tapahtua. Ultrassa tuli alkuun jännittynyt olo, kun tutkiva lääkäri oli pitkään hiljaa katsoessaan munasarjoja ja kohtua. Ehdin jo luulla, että jotain ihan kummallista ja vaarallista siellä oli, kun hän kyseli että montako follikelia oli viime ovulaation induktiohoidossa kehittynyt. Muistelin, että yksi isompi siellä olisi ollut, ja ihmettelin myös että eikö näitä tietoja kirjata minnekään ylös...?
Pian selvisikin syy hiljaisuudelle - isoja munasoluja oli kehittynyt jopa kolme kappaletta, ja tämä oli este inseminaation tekemiselle. Kuulema olisi ollut liian suuri monikkoraskauden riski ja tämän takia myös luomuyrittämisestäkin kannattaisi pidättäytyä. Itkuhan siinä pääsi, kun tämän uutisen kuuli, vaikka yritin kuinka pidätellä kyyneleitä... olin niin kovasti odottanut tuota päivää, että viimein jotain tapahtuisi. Lääkäri ja hoitaja suhtautuivat tosi mukavasti, huomasi että he välittivät tilanteesta. Se lohdutti sen vähän, mitä nyt oli mahdollista.
Olin tulkitsevinani lääkärin puhelusta kollegalle ja juttelusta hoitajan kanssa, että minulle määrätyn Gonalin annostusta olisi pitänyt laskea ensimmäisestä kierrosta, koska vaste hormonille paranee. Munasarjat eivät siis olisi tarvinneet tokalla kierrolla niin isoa annosta, vaan annos olisi voinut olla vaikkapa 38,5 yksikköä. Tämä harmitti entistä enemmän, kun tajusin että omalla tavallaan hoitovirheestä oli kyse, minkä vuoksi meidän mahdollinen raskautuminen JÄLLEEN siirtyisi. Tuntui melkoisen epäreilulta silloin.
Sovimme, että uuteen inseminaatioon voisi ilmoittautua jälleen välikierron jälkeen, joka tuntui ihan maailman lopun uutiselta siinä vaiheessa. Melkoinen kärsivällisyysharjoitus tämä lapsettomuuskuvio todellakin on!
Ja mainittakoon, että uhmasimme lääkärin ohjetta olla yrittämättä ovulaatiossa omin voimin, sillä ajatuksena monikkoraskaus meidän tapauksessa tuntui kaikkea muuta kuin mahdolliselta, jos emme tätäkään ennen olleet onnistuneet 1,5 vuoteen asiassa.
Muutamia päiviä ultran jälkeen aloin miettiä, että en varmasti halua odottaa vielä välikierron jälkeiseen aikaan kolmanteen yritykseen, jos ei olisi täysin varmaa, että mieheni siemenneste sopisi inseminaatioon pesun jälkeen. Siksi ehdotin klinikalle, että tutkitaan asiaa ennen mahdollista seuraavaa inssiä. Lääkäri suhtautui tähän positiivisesti ja mieheni sai ajan näytteen jättöön.
Onneksi, onneksi miehen siemenneste koepestiin, sillä tuloksista kävi ilmi, että spermaa ei laadultaan sovellu insenimaatioon. Kaikki arvot - määrä, koko ja muoto - olivat reilusti alle viitearvojen. Oli huojentavaa saada edes tämä konkreettinen asia selville. Miehelleni määrättiin testosteronia parantava hormoni, Letrozol, kuurina, ja uusintanäyte helmikuussa 2020.
Samalla myös meidät siirrettiin IFV-jonoon, tämä tapahtui marraskuussa ja jonotilanteen mukaan ifv olisi mahdollinen meille huhtikuussa 2020. Huomiona tässä, että asioita täytyy itse koko ajan valvoa, sillä meitä ei edes siirretty Hoitopolulla oikeaan hoitoon (inssipolusta ivf:ään) ennenkuin kyselin alkuvuodesta asian perään.
Loppuvuodesta tapahtui siis mieltä rasittavia vastoinkäymisiä, mutta samalla pieniä askelia eteenpäin hoitopolulla.
maanantai 17. helmikuuta 2020
Lapsettomuushoidoista kertominen
Ystäväpiirini aloitti perheentymisen kaksikymppisinä ja kolmenkympin jälkeen homma lähti käsistä. Yhtäkkiä vauvoja tuli kuin sieniä sateella ja huomasinkin pian olevani lapsettomana vähemmistöä. Lähipiirilläni (ainakin vaikuttaa) olevan se ihana tilanne, että raskautuminen on tapahtunut jos ei aina nopeasti tai kerrasta, niin vähintäänkin sellaisessa ajassa että hoitoihin ei ole ollut tarvetta hakeutua.
Kärsin pitkään pelosta, että en pääse itse edes siihen tilanteeseen, jossa lapsia suunnitellaan ja hankitaan kumppanin kanssa. Olin kyllä ihmissuhteissa vuosien mittaan ajallisesti enemmän kuin yksin sinkkuna, mutta ennen nykyistä suhdettani ei tilanne koskaan ollut suotuisa edes lapsen harkinnalle. Se olikin moninkertainen ahdistuksen aihe, kun huomasi kolmekymppisenä olevansa sekä sinkku että lapseton. Olo oli ajoittain melko ulkopuolinen, vaikka löysinkin ympärille hengenheimolaisia ja muutakin seuraa kuin perheelliset ystäväni.
Kun tapasin mieheni, josta tuli sittemmin myös aviomies, elämäni muuttui kaiken muun ihanan lisäksi siten, että vihdoin unelma perheestä tuli ajankohtaiseksi. Se tunne, kun aloimme suunnitella raskautta, oli ihan mahtava! Vaikka raskautuminen ei ole toistaiseksi onnistunut, koen silti olevani onnekas että ylipäänsä olen siinä tilanteessa jossa perhettä suunnitellaan ja sen eteen tehdään kirjaimellisesti paljon töitä. Tätä muistaa arvostaa, kun on kokenut edellä mainitsemani pelon.
Vaikka lapsettomuus on aiheena arka eikä sitä tee mieli julistaa ihan jokaiselle puolitutulle, olen kertonut asiasta avoimesti lähipiirilleni. Heille, joiden kanssa olen eniten tekemisissä, oli heillä itsellään lapsia tai ei. Viimeisimmän vuoden ajan hoitoon hakeutuminen ja hoidot ovat täyttäneet ajatukseni, joten tuntuisi oudolta olla kertomatta, vaikka se tarkoittaakin että jatkuvasti saa olla vastailemassa kyselyihin että missä mennään ja onko mitään uutta hoidoissa ja joko on tärpännyt (ja silloin kun ei ole mitään uutta kerrottavaa, turhauttaa sitä välillä toistaa kymmeneen kertaan eri ihmisille). Ja kun tässä on kaiken lisäksi samalla läsnä epävarmuus tulevasta - entä jos emme onnistuisikaan, miten ihmiset sitten suhtautuvat? En haluaisi vaikuttaa liian epätoivoiselta, koska lopulta elämämme jatkuisi ihan hyvänä vaikka haaveet eivät toteutuisikaan (tätä vaihtoehtoa en halua juuri ajatella).
Olen kuullut tuttujen tuttujen kertoneen lapsettomuushoidoista vasta jälkeenpäin, se on ollut monille helpompi vaihtoehtoa kuin jakaa kokemuksia kesken prosessin. Ymmärrän tämänkin näkökulman, mutta valitettavan usein se että ei kerro, tarkoittaa sitä että joutuu vastailemaan uteluihin vauva-aikeista. #Henkilökohtuista-kamppis osui tässä juuri sinne ytimeen, kunhan vain nämä ajattelemattomat utelijat ja vihjailijatkin noteeraisivat kampanjan viestin.
Olisi välillä mukava, jos tuntisi jonkun samassa tilanteessa painivan. Vertaistukea ja tärkeitä tietoja saan onneksi blogeista, joita olen ahkerasti lukenut.
Kärsin pitkään pelosta, että en pääse itse edes siihen tilanteeseen, jossa lapsia suunnitellaan ja hankitaan kumppanin kanssa. Olin kyllä ihmissuhteissa vuosien mittaan ajallisesti enemmän kuin yksin sinkkuna, mutta ennen nykyistä suhdettani ei tilanne koskaan ollut suotuisa edes lapsen harkinnalle. Se olikin moninkertainen ahdistuksen aihe, kun huomasi kolmekymppisenä olevansa sekä sinkku että lapseton. Olo oli ajoittain melko ulkopuolinen, vaikka löysinkin ympärille hengenheimolaisia ja muutakin seuraa kuin perheelliset ystäväni.
Kun tapasin mieheni, josta tuli sittemmin myös aviomies, elämäni muuttui kaiken muun ihanan lisäksi siten, että vihdoin unelma perheestä tuli ajankohtaiseksi. Se tunne, kun aloimme suunnitella raskautta, oli ihan mahtava! Vaikka raskautuminen ei ole toistaiseksi onnistunut, koen silti olevani onnekas että ylipäänsä olen siinä tilanteessa jossa perhettä suunnitellaan ja sen eteen tehdään kirjaimellisesti paljon töitä. Tätä muistaa arvostaa, kun on kokenut edellä mainitsemani pelon.
Vaikka lapsettomuus on aiheena arka eikä sitä tee mieli julistaa ihan jokaiselle puolitutulle, olen kertonut asiasta avoimesti lähipiirilleni. Heille, joiden kanssa olen eniten tekemisissä, oli heillä itsellään lapsia tai ei. Viimeisimmän vuoden ajan hoitoon hakeutuminen ja hoidot ovat täyttäneet ajatukseni, joten tuntuisi oudolta olla kertomatta, vaikka se tarkoittaakin että jatkuvasti saa olla vastailemassa kyselyihin että missä mennään ja onko mitään uutta hoidoissa ja joko on tärpännyt (ja silloin kun ei ole mitään uutta kerrottavaa, turhauttaa sitä välillä toistaa kymmeneen kertaan eri ihmisille). Ja kun tässä on kaiken lisäksi samalla läsnä epävarmuus tulevasta - entä jos emme onnistuisikaan, miten ihmiset sitten suhtautuvat? En haluaisi vaikuttaa liian epätoivoiselta, koska lopulta elämämme jatkuisi ihan hyvänä vaikka haaveet eivät toteutuisikaan (tätä vaihtoehtoa en halua juuri ajatella).
Olen kuullut tuttujen tuttujen kertoneen lapsettomuushoidoista vasta jälkeenpäin, se on ollut monille helpompi vaihtoehtoa kuin jakaa kokemuksia kesken prosessin. Ymmärrän tämänkin näkökulman, mutta valitettavan usein se että ei kerro, tarkoittaa sitä että joutuu vastailemaan uteluihin vauva-aikeista. #Henkilökohtuista-kamppis osui tässä juuri sinne ytimeen, kunhan vain nämä ajattelemattomat utelijat ja vihjailijatkin noteeraisivat kampanjan viestin.
Olisi välillä mukava, jos tuntisi jonkun samassa tilanteessa painivan. Vertaistukea ja tärkeitä tietoja saan onneksi blogeista, joita olen ahkerasti lukenut.
keskiviikko 12. helmikuuta 2020
Hoitomuoto vaihtui toiseen
Kun kahdenkaan kierron aikana meille hoitomuodoksi suunniteltu inseminaatio ei eri syiden takia onnistunut, vaan siirtyi tuleviin kiertoihin loppuvuoteen 2019, pyysin klinikalta miehen siittiöiden tutkimusta. Tämä sen takia, että tulisi varmuus siitä että siittiöt olisivat riittävän laadukkaita inseminaatioon, jos sinne asti joskus todella päästäisi. Ajatus jälleen tulevasta välikierrosta ja uusista pistoksista ei tuntunut houkuttelevalta, jos tilanne päätyisi jälleen siihen että inseminaatioita ei olisi voitu taaskaan tehdä.
Miehen antamat näytteet olivat jo aiemmin viime vuonna olleet siinä rajalla, että voidaanko siittiöitä ylipäänsä käyttää inseminaatiossa siemennesteen pesun jälkeen. Kun asiaa tutkittiin lisää, selvisi että epäilykseni oli oikeansuuntainen - siittiöiden laatu ei tulisi riittämään inseminaatiohoitoon. Tämän takia meidän hoitomuoto vaihdettiin lennossa: marraskuussa 2019 meidät lisättiin IVF-jonoon, jonka pituudeksi kerrottiin viisi kuukautta.
Riemastuin IVF-polkuun pääsemisestä kovasti, ja sain uutta toivoa koko projektiin. Tuntui hassulta olla niin innoissaan IVF:stä, vaikka inseminaatio vielä vain muutamia kuukausia aiemmin tuntui ylivoimaisesti paremmalta ajatukselta. Jollain tavalla pidän inseminaatiota hieman luonnollisempana hoitomuotona, mutta viime loppuvuoden maissa alkoi tuntua, että minulle vain hoitojen lopputuloksella on todellisuudessa merkitystä. Se keskustelu, kuuluuko luontoa ylipäänsä avittaa näissä asioissa, on jo niin minulla takana, että en viitsi siitä sen enempää kirjoittaa mietteitäni vuosien varrelta. Kaksikymppisenä näitä asioita tuli katsottua vähän toisenlaisten lasien läpi...
Miehelle määrättiin hormonilääke, jonka tarkoituksena oli nostaa matalaa testosteronitasoa ja sitä kautta parantaa siemennesteen laatua. Kontrolli lääkkeen tepsimiseen oli tällä viikolla, ja tuloksia saamme kuulla ensi viikolla. Olisihan se mukava, jos arvot olisivat nousseet, vaikka uskonkin että luomusti emme enää raskaudu ennenkuin IVF-hoidot keväällä (toivottavasti!) alkavat.
Miehen antamat näytteet olivat jo aiemmin viime vuonna olleet siinä rajalla, että voidaanko siittiöitä ylipäänsä käyttää inseminaatiossa siemennesteen pesun jälkeen. Kun asiaa tutkittiin lisää, selvisi että epäilykseni oli oikeansuuntainen - siittiöiden laatu ei tulisi riittämään inseminaatiohoitoon. Tämän takia meidän hoitomuoto vaihdettiin lennossa: marraskuussa 2019 meidät lisättiin IVF-jonoon, jonka pituudeksi kerrottiin viisi kuukautta.
Riemastuin IVF-polkuun pääsemisestä kovasti, ja sain uutta toivoa koko projektiin. Tuntui hassulta olla niin innoissaan IVF:stä, vaikka inseminaatio vielä vain muutamia kuukausia aiemmin tuntui ylivoimaisesti paremmalta ajatukselta. Jollain tavalla pidän inseminaatiota hieman luonnollisempana hoitomuotona, mutta viime loppuvuoden maissa alkoi tuntua, että minulle vain hoitojen lopputuloksella on todellisuudessa merkitystä. Se keskustelu, kuuluuko luontoa ylipäänsä avittaa näissä asioissa, on jo niin minulla takana, että en viitsi siitä sen enempää kirjoittaa mietteitäni vuosien varrelta. Kaksikymppisenä näitä asioita tuli katsottua vähän toisenlaisten lasien läpi...
Miehelle määrättiin hormonilääke, jonka tarkoituksena oli nostaa matalaa testosteronitasoa ja sitä kautta parantaa siemennesteen laatua. Kontrolli lääkkeen tepsimiseen oli tällä viikolla, ja tuloksia saamme kuulla ensi viikolla. Olisihan se mukava, jos arvot olisivat nousseet, vaikka uskonkin että luomusti emme enää raskaudu ennenkuin IVF-hoidot keväällä (toivottavasti!) alkavat.
tiistai 4. helmikuuta 2020
Tiemme tähän asti, osa 2
Nyt on taas hyvä päivittää blogia, kun lapsettomuustilanne jatkuu ja jatkuu... Eli tässä tarinamme toinen osa.
Koko viime kesän (2019) olin toiveikas ja iloinen, koska tiesin että olemme jo niin pitkällä, että lapsettomuushoidot vihdoin alkavat ja saamme apua tilanteeseen, jossa oltiin painittu pitkään kaksin. Kutkutteleva tunne siitä, että vihdoin voisi jo realistisesti alkaa odotella testiin kahta viivaa ilmestyväksi. Ja ennen kaikkea, että loppuisi jo tämä odotuksen odotus ja pääsisi junnaavasta elämäntilanteesta eteenpäin.
Elokuussa aloitin sovitusti ovulaatioinduktiohoidon. Hormonin avulla varmistetaan, että munarakkuloita kehittyy ja toiveena tietysti että isoksi follikkeleiksi kehittyisi vain yksi ehdokas. Annosteluna rakkuloita kasvattassa Gonalissa oli 50 yksikköä alkaen viidennestä vuotopäivästä, viiden päivän ajan. Pistäminen oli helpompaa kuin odotin: kuvittelin neulakammoisena, että ei olisi mitenkään mahdollista pistää itseään. Ajattelin, että ilman miehen apua ei pärjätä, koska itsestäni ei olisi tökkäämään piikkiä läpi oman nahan. Tämä(kin) luulo osoittautui aiheettomaksi. Pistin lähes joka kerta itse ja eihän se oikeastaan juuri miltään tuntunut. Eli tätä ei tarvitse kenenkään hoitoihin suuntaavaan etukäteen jännittää.
Hoitoon kuuluvassa seuranta-ultrassa elokuussa havaittiin, että follikkeli oli kuin olikin kehittynyt ja vielä oikean, eli oikeanpuoleisen munanjohtimen puolelle (kun aukiolotutkimuksessa vasemman puolen kohtalo jäi vähän epäselväksi, epäiltiin sen olevan kiinni). Kaikki olisi siis ollut hyvin inseminaatiota varten, mutta suureksi harmiksemme inseminaatioon ei päästy kun juuri sinä päivänä oli klinikan kiinni muuton takia.
Lähdimme klinikalta melkoisen pettyneinä, sillä odottaminen vielä yli seuraavan kierron tuntui niin kaukaiselta. Olo oli turhautunut, mutta oli silti jotain, mitä odottaa melkein lähitulevaisuudessa. Ja ainahan myös välikierrossa voisi tärpätä luomusti... näin ei kuitenkaan käynyt koko loppuvuoden aikana.
Koko viime kesän (2019) olin toiveikas ja iloinen, koska tiesin että olemme jo niin pitkällä, että lapsettomuushoidot vihdoin alkavat ja saamme apua tilanteeseen, jossa oltiin painittu pitkään kaksin. Kutkutteleva tunne siitä, että vihdoin voisi jo realistisesti alkaa odotella testiin kahta viivaa ilmestyväksi. Ja ennen kaikkea, että loppuisi jo tämä odotuksen odotus ja pääsisi junnaavasta elämäntilanteesta eteenpäin.
Elokuussa aloitin sovitusti ovulaatioinduktiohoidon. Hormonin avulla varmistetaan, että munarakkuloita kehittyy ja toiveena tietysti että isoksi follikkeleiksi kehittyisi vain yksi ehdokas. Annosteluna rakkuloita kasvattassa Gonalissa oli 50 yksikköä alkaen viidennestä vuotopäivästä, viiden päivän ajan. Pistäminen oli helpompaa kuin odotin: kuvittelin neulakammoisena, että ei olisi mitenkään mahdollista pistää itseään. Ajattelin, että ilman miehen apua ei pärjätä, koska itsestäni ei olisi tökkäämään piikkiä läpi oman nahan. Tämä(kin) luulo osoittautui aiheettomaksi. Pistin lähes joka kerta itse ja eihän se oikeastaan juuri miltään tuntunut. Eli tätä ei tarvitse kenenkään hoitoihin suuntaavaan etukäteen jännittää.
Hoitoon kuuluvassa seuranta-ultrassa elokuussa havaittiin, että follikkeli oli kuin olikin kehittynyt ja vielä oikean, eli oikeanpuoleisen munanjohtimen puolelle (kun aukiolotutkimuksessa vasemman puolen kohtalo jäi vähän epäselväksi, epäiltiin sen olevan kiinni). Kaikki olisi siis ollut hyvin inseminaatiota varten, mutta suureksi harmiksemme inseminaatioon ei päästy kun juuri sinä päivänä oli klinikan kiinni muuton takia.
Lähdimme klinikalta melkoisen pettyneinä, sillä odottaminen vielä yli seuraavan kierron tuntui niin kaukaiselta. Olo oli turhautunut, mutta oli silti jotain, mitä odottaa melkein lähitulevaisuudessa. Ja ainahan myös välikierrossa voisi tärpätä luomusti... näin ei kuitenkaan käynyt koko loppuvuoden aikana.
perjantai 15. marraskuuta 2019
Pettymyksestä toiseen
Otsikko kuvaa tunteita viimeisten lähes 1,5 vuoden ajalta.
Yksi viiva, ei kahta, vaikka mistä kulmasta katsoisi ja etsisi pienen pientäkin haamuviivan mahdollisuutta tikusta. Tämän kun kertoo kymmenillä kerroilla, alkaa välillä olla mitta melkoisen täynnä koko yrittämistä.
Se, miten sitä aina saa fiiliksen nostettua edellisen pettymyksen jäljiltä ja toivon kerättyä uuteen kiertoon tultaessa, on arvoitus. Olen kaikista pettymyksistä huolimatta joka ikinen kierto testaillut ovulaatiota ja yritystä on riittänyt, vaikka se ei koskaan mihinkään johda. En ole ikinä ollut raskaana.
Koitan aina ajatella, että ehkä olemme hyvin valmiita ja sitoutuneita vanhempia, jos / kun joskus onni meille koittaa. Paljoa muita hyviä puolia en tästä tilanteesta olekaan löytänyt.
Yksi viiva, ei kahta, vaikka mistä kulmasta katsoisi ja etsisi pienen pientäkin haamuviivan mahdollisuutta tikusta. Tämän kun kertoo kymmenillä kerroilla, alkaa välillä olla mitta melkoisen täynnä koko yrittämistä.
Se, miten sitä aina saa fiiliksen nostettua edellisen pettymyksen jäljiltä ja toivon kerättyä uuteen kiertoon tultaessa, on arvoitus. Olen kaikista pettymyksistä huolimatta joka ikinen kierto testaillut ovulaatiota ja yritystä on riittänyt, vaikka se ei koskaan mihinkään johda. En ole ikinä ollut raskaana.
Koitan aina ajatella, että ehkä olemme hyvin valmiita ja sitoutuneita vanhempia, jos / kun joskus onni meille koittaa. Paljoa muita hyviä puolia en tästä tilanteesta olekaan löytänyt.
perjantai 8. marraskuuta 2019
Tiemme tähän asti, osa 1
Ennen ehkäisyn jättämistä pois kuvittelin aina, että tulen raskaaksi heti vaan kun "antaa sen tapahtua".
Miten väärässä sitä olikaan...
Me aloitimme lapsettomuushoidot vuoden yrittämisen jälkeen ja hakeuduimme hoitoon jo aiemmin, koska olemme tosiaan jo parhaimman hedelmällisyysiän yläpuolella. Tiedossa oli myös, että julkisella puolella ei niin vaan marssita hoitoihin, vaan ensin jonotetaan lähetteen perään ja sitten ensimmäiselle käynnille. Meillä erilaisiin jonotuksiin kului vajaa kuusi kuukautta aikaa.
Otin ovulaatiotestauksen käyttöön jo muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen, ja totesin ovuloivani normaalisti. Pidin meitä täysin terveinä, olemme normaalipainoisia ja elämäntavatkaan eivät luulisi estävän raskautumista. Siksi oli vaikea hyväksyä sitä, että joutuisimme turvautumaan hoitoihin asiassa, joka tuntuu onnistuvan omassa kaveriporukassa poikkeuksetta omin voimin.
Ennen ensimmäistä vastaanottoaikaa meitä tutkittiin ja ennakko-oletukseni osoittautuivat paikkaansa pitäviksi: mitään suurta "vikaa" ei löytynyt. Ainut poikkeama oli mieheni siemennesteessä, joka jäi sekä siittiöiden määrän että koon puolesta hieman alle viitearvojen. Aukiolotutkimuksessa jäi epäselväksi, oliko vasen munanjohtimeni tukossa, vai johtuiko se, että neste ei kulkenut normaalisti, supistelusta. Kaiken kaikkiaan mitään sellaista, joka voisi aiheuttaa lapsettomuutta, ei ymmärtääkseni löydetty.
Kävimme ensimmäisellä käynnillä lisääntymislääketieteen laitoksella kesäkuussa 2019 ja käynnin perusteella sovittiin inseminaatiosta ovulaatioinduktiohoidon yhteydessä. Inseminaatioita ei ainakaan Helsingissä tehdä enää luomukiertoon, koska tulokset ovat paljon huonommat kuin ovulaatioinduktiohoidon kanssa tehtynä.
Saimme mahdollisuuden ensimmäiseen hoitokiertoon klinikan kesätauon jälkeen elokuussa. Tästä lisää seuraavassa tekstissä!
Miten väärässä sitä olikaan...
Me aloitimme lapsettomuushoidot vuoden yrittämisen jälkeen ja hakeuduimme hoitoon jo aiemmin, koska olemme tosiaan jo parhaimman hedelmällisyysiän yläpuolella. Tiedossa oli myös, että julkisella puolella ei niin vaan marssita hoitoihin, vaan ensin jonotetaan lähetteen perään ja sitten ensimmäiselle käynnille. Meillä erilaisiin jonotuksiin kului vajaa kuusi kuukautta aikaa.
Otin ovulaatiotestauksen käyttöön jo muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen, ja totesin ovuloivani normaalisti. Pidin meitä täysin terveinä, olemme normaalipainoisia ja elämäntavatkaan eivät luulisi estävän raskautumista. Siksi oli vaikea hyväksyä sitä, että joutuisimme turvautumaan hoitoihin asiassa, joka tuntuu onnistuvan omassa kaveriporukassa poikkeuksetta omin voimin.
Ennen ensimmäistä vastaanottoaikaa meitä tutkittiin ja ennakko-oletukseni osoittautuivat paikkaansa pitäviksi: mitään suurta "vikaa" ei löytynyt. Ainut poikkeama oli mieheni siemennesteessä, joka jäi sekä siittiöiden määrän että koon puolesta hieman alle viitearvojen. Aukiolotutkimuksessa jäi epäselväksi, oliko vasen munanjohtimeni tukossa, vai johtuiko se, että neste ei kulkenut normaalisti, supistelusta. Kaiken kaikkiaan mitään sellaista, joka voisi aiheuttaa lapsettomuutta, ei ymmärtääkseni löydetty.
Kävimme ensimmäisellä käynnillä lisääntymislääketieteen laitoksella kesäkuussa 2019 ja käynnin perusteella sovittiin inseminaatiosta ovulaatioinduktiohoidon yhteydessä. Inseminaatioita ei ainakaan Helsingissä tehdä enää luomukiertoon, koska tulokset ovat paljon huonommat kuin ovulaatioinduktiohoidon kanssa tehtynä.
Saimme mahdollisuuden ensimmäiseen hoitokiertoon klinikan kesätauon jälkeen elokuussa. Tästä lisää seuraavassa tekstissä!
maanantai 4. marraskuuta 2019
Aloitus
Olimme kummatkin haaveilleet tahoillamme lapsesta jo vuosia, mutta asia tuli ajankohtaiseksi vasta kun tapasimme ja rakastuimme syksyllä 2017. Päätimme silloin, että jos suhteemme etenisi sopivaan vaiheeseen, ryhtyisimme yrittämään lasta kesällä 2018. Ja näin onneksemme tapahtui. :)
Nyt on syksy 2019 ja olemme juuri aloittaneet lapsettomuushoidot. Iältäni olen 37- ja mieheni 35-vuotias, eli olemme sieltä vanhemmasta päästä vanhemmiksi pyrkivien joukossa.
Tässä blogissa jaan kokemuksia lapsettomuushoidosta ja puran tuntojani matkallamme (toivottavasti) kohti vanhemmuutta. Kimmokkeen kirjoittamiseen sain lukuisista samaa aihetta käsittelevistä blogeista, joista olen itse saanut kovasti kaipaamaani vertaistukea ja tietoa prosessin etenemisestä.
Let's begin!
Rakkaudella,
Mia-Maaria
Let's begin!
Rakkaudella,
Mia-Maaria
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)