Tiemme tähän asti, osa 2

Nyt on taas hyvä päivittää blogia, kun lapsettomuustilanne jatkuu ja jatkuu... Eli tässä tarinamme toinen osa.

Koko viime kesän (2019) olin toiveikas ja iloinen, koska tiesin että olemme jo niin pitkällä, että lapsettomuushoidot vihdoin alkavat ja saamme apua tilanteeseen, jossa oltiin painittu pitkään kaksin. Kutkutteleva tunne siitä, että vihdoin voisi jo realistisesti alkaa odotella testiin kahta viivaa ilmestyväksi. Ja ennen kaikkea, että loppuisi jo tämä odotuksen odotus ja pääsisi junnaavasta elämäntilanteesta eteenpäin.

Elokuussa aloitin sovitusti ovulaatioinduktiohoidon. Hormonin avulla varmistetaan, että munarakkuloita kehittyy ja toiveena tietysti että isoksi follikkeleiksi kehittyisi vain yksi ehdokas. Annosteluna rakkuloita kasvattassa Gonalissa oli 50 yksikköä alkaen viidennestä vuotopäivästä, viiden päivän ajan. Pistäminen oli helpompaa kuin odotin: kuvittelin neulakammoisena, että ei olisi mitenkään mahdollista pistää itseään. Ajattelin, että ilman miehen apua ei pärjätä, koska itsestäni ei olisi tökkäämään piikkiä läpi oman nahan. Tämä(kin) luulo osoittautui aiheettomaksi. Pistin lähes joka kerta itse ja eihän se oikeastaan juuri miltään tuntunut. Eli tätä ei tarvitse kenenkään hoitoihin suuntaavaan etukäteen jännittää.

Hoitoon kuuluvassa seuranta-ultrassa elokuussa havaittiin, että follikkeli oli kuin olikin kehittynyt ja vielä oikean, eli oikeanpuoleisen munanjohtimen puolelle (kun aukiolotutkimuksessa vasemman puolen kohtalo jäi vähän epäselväksi, epäiltiin sen olevan kiinni). Kaikki olisi siis ollut hyvin inseminaatiota varten, mutta suureksi harmiksemme inseminaatioon ei päästy kun juuri sinä päivänä oli klinikan kiinni muuton takia.

Lähdimme klinikalta melkoisen pettyneinä, sillä odottaminen vielä yli seuraavan kierron tuntui niin kaukaiselta. Olo oli turhautunut, mutta oli silti jotain, mitä odottaa melkein lähitulevaisuudessa. Ja ainahan myös välikierrossa voisi tärpätä luomusti... näin ei kuitenkaan käynyt koko loppuvuoden aikana.