Elämäni jännittävin puhelu

Viime kirjoituksesta onkin aikaa, en tajua mihin kaikki nämä viikot ovat menneet... Kerroin edellisessä postauksessa, että harkitsemme vahvasti NIPT-testiä, jolla saadaan selvitettyä sikiön kromosomipoikkeamia. Neuvolalääkäri kertoi, että NIPTissä käyminen on yleistynyt kovasti yli 35-vuotiaiden kohdalla, eli selvästi ns. mielenrauhan ostaminen on käynyt muillakin mielessä. 

Varasimme ajan tutulta lapsettomuusklinikalta, jossa käytiin syksyllä hoidossa. Oli ihan kiva palata oman lääkärin vastaanotolle ja viimeinkin tavoitellussa tilanteessa. :) Verikoe otettiin ja siitä alkoi reilun viikon jännäys - tuntui taas, että tuomiopäivää odottaisi.

Puhelun tullessa olin työpaikalla käymässä ja en ole varmaan ikinä ollut yhtä jännittynyt, kun hoitaja soitti ja ennen tulosten kertomista varmisti, että olen sopivassa paikassa. 

Helpotuksen määrää on vaikea kuvailla, kun sain kuulla, että mitään poikkeavaa ei löytynyt näytteestä. Ja olimme myös toivoneet sukupuolitietoa, jonka sai samalla selville - meille tulee poika. <3 Olin aivan hämmästynyt, koska olin itse ollut tytöstä varma. Oli kyllä hyvä että sukupuoli selvisi, niin on pystynyt orientoitumaan lapseen myös siltä kantilta, ja onhan sillä vaatevalintoihinkin merkitystä. 

Tämä kaikki tapahtui joskus tammi-helmikuussa, ja NIPTiä seuraavassa nt-ultrassa saimme myös "puhtaat paperit". Kaikki on sujunut niin hyvin, kuin mahdollista, mistä en voisi olla kiitollisempi. <3 <3 Tokan ja vikan seurantaultran jälkeen oli aluksi erikoinen fiilis, kun ei enää ollut samanlaisia virstanpylväitä tiedossa, joissa voisi jokin ns. mennä pieleen. 

Nyt täällä mennään tokan kolmanneksen viimeisiä päiviä. Ensimmäiset vauvahankinnat on jo tehtynä ja mielikin on jo saatu käännettyä sille kurssille, että meidän lapsi on ihan totisinta totta ja saamme hänet heinäkuun lopussa luoksemme. Tai no, kulkeehan hän jo tässä mukana kanssani, tuntuu että tutustuminen on jo vähän alkanut. :)

Muistan, kun aloitin tammikuussa raskausjoogan ja kohtasin muita tulevia mammoja joogasalilla. Silloin en alkuun kokenut kuuluvani joukkoon, niin isosti koin lapsettomuuden aiheuttamaa kuilua siitä porukasta, johon olin aina halunnut kuulua, mutta johon oli ollut pakko henkisesti pitää etäisyyttä. Viikkojen ja kuukausien myötä olen alkanut hahmottamaan itseäni tulevana äitinä siinä missä muutkin ovat, ja kyllähän tämä lottovoitolta tuntuu. 

Vieläkin tulee pelkoja mieleen. Nyt ne liittyvät siihen, jos vauva on välillä pidempiä aikoja liikkumatta. Silloin on palannut taas vanha pelko raskauden epäonnistumisesta mieleen ja ne ovat kurjia hetkiä. Sitten kuitenkin on helpottanut, kun liikkeitä on taas tuntunut. Tuon huolen lisäksi pariin kertaan on näkynyt verisiä jälkiä vessakäynnillä, ja niitä kertaalleen selvittelin äitiyspolin kanssa. Mutta aiheeton huoli sekin. Ihan minimaalinen pelko on kohtukuolema, mutta en sitä aktiivisesti enää ajattele. Näillä viikoilla syntyvä keskonen todennäköisesti jo selviäisi. <3 Mutta toivon saavani pitää oman pienen masussa laskettuun aikaan asti ja kokevani normaalin alatiesynnytyksen. :) Katsotaan, miten meidän käy. 

Ihan jokainen kyselee nykyään minulta, että miten olen voinut. Vastaan aina, että ihan tosi mainiosti, mitään isompia vaivoja kun ei ole ollut. Josko viimeinen kolmannes toisi jotain kolotuksia tai muuta... Pieniä juttuja toki, närästyksestä levottomiin jalkoihin. mutta ottaisin vaikeampiakin juttuja kunhan vain saan olla tässä tilanteessa. :) 

Töitä on jäljellä enää kuusi viikkoa, kun pidän parin viikon kesäloman ennen vanhempainvapaan alkamista. Koitan vielä kirjoitella ennen laskettua aikaa kuulumisia! Voikaa hyvin!

Raskauden 1. kolmannes

Tuntuu uskomattomalta, että kirjoitan tätä postausta. Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen sekä raskaana että ylittänyt raskauden ensimmäisen kolmanneksen. Välillä tämä kaikki tuntuu ihanalta unelta, joka kerrankin on totta. :)

Eilen pyörähti raskausviikot 13+0 käyntiin, joten eka kolmannes onnellisesti takana. 

Ilman pelkoja ja ahdistusta ei todellakaan ole selvitty. Olimme palanneet kotiin ensimmäiseltä neuvolakäynniltä, joka oli jouluaaton aattona (ehkä 10. raskausviikolla), kun vessakäynnin yhteydessä havaitsin verta. Eikä mitään rusehtavaa tummaa, vaan oikein kirkkaan punaista tuoreen oloista tavaraa. Sekunneissa maailmani hajosi ja deja-vu -tunnelmat niiltä kymmeniltä kerroilta, kun vuoto on alkanut, syöksyivät mieleeni. Tunnehan sinänsä on hyvin tuttu, sellainen lamauttava ja maton alta vetävä. Tulevaisuuden toiveet vievä. Laitoin jo sidettä paikalleen ja valmistauduin suurempaan vuotoon ja mietin, että tämä ei voi olla totta, ei enää. Mutta, vuotoa ei sinä päivänä seurannut sen enempää ja saatoimme huokaista helpotuksesta, ainakin hetkellisesti. Vuotoa näkyi muutamien päivien välein, kunnes jossain vaiheessa loppui. Ja nyt sitä ei ole enää näkynyt lainkaan. 

Joulun ja uudenvuoden välipäiville olin varannut ylimääräisen ultran, koska viikkojen odotus ensimmäiseen seurantaultraan 13. viikolla tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. PerheArten äitiysneuvola tuntui sopivalta paikalta ja varasinkin sieltä ajan. Kaikki oli silloin pienellä hyvin ja kohtasimme liikuttuneina käsiään ja jalkojaan heiluttelevan palluraisen. Siinä on kova tasapainoilu, kun tunteet heräävät pientä kohtaan, samalla tietäen että mikään ei ole vielä niillä viikoilla varmaa. 

Alkuraskauden huonot voinnit alkoivat kaikota joulun jälkeen, ja viime viikkoina olo on ollut melkein normaali. Iltaisin oli jossain vaiheessa hurjan turvonnut ja ähky olo, vaikka ei olisi ruokaa ahtanutkaan. Ja iltaisin närästys vaivasi, jossain vaiheessa häviten ja nyt taas tällä viikolla palaten mukaan kuvioihin. 

Tällä viikolla oli suuri päivä, jota olin ajatellut ainakin 10 kertaa päivässä viimeisimpien viikkojen ajan. Ensimmäinen seurantaultra, josta tulen varmaan vuosien päästä muistamaan tämän lumisen periodin, kun kaupunki tuntuu haututuvan valkoiseen peittoon (ja siis tykkään siitä, ainakin johonkin pisteeseen saakka :)). Yksi suurimmista peloista minulla on ei enää keskenmeno, vaan se, että lapsi ei olisi terve. Saimme tänään suureksi iloksemme kirjeitse kuulla, että masuasukillamme ei ole kohonnut downsyndroomariskiä, ja tämän todennäköisyys on 85%. Hurraa! 

Kun näin hyviä uutisia saa, tekisi tietysti mieli pomppia riemusta ja julistaa asiasta ihan kaikille. Uskaltaisiko tässä jo kohta iloita täysillä, mietin. Mutta jotenkin olen varautunut olemaan vielä rakenneultraan asti hissukseen asiasta, jos nyt vaan pystyn tätä ulkomuodollisesti ylipäänsä enää kauaa peittelemään (alkaa olla vaikea, onneksi kaapumekot ovat edelleen ihan ok asu). Uutista emme ole jakaneet kuin muutamalle ystävälle, edes vanhemmat eivät vielä tiedä...

Yksi ystäväni, yksi niitä harvoja oman ikäisiäni jonka tiedän olevan raskaana, kertoi heidän menevän tekemään NIPT-seulonnan, joka on luotettavin tapa seuloa sikiön mahdollisia kromosomihäiriöitä. Sitä suositellaan erityisesti iäkkäämmille odottajille. Nyt pohdiskelemme vielä, että pitäisikö meidän tehdä tällainen seulonta. Asia tuli esiin vasta tällä viikolla, joten en ole ehtinyt vielä muodostaa oma mielipidettäni. 

Kokemuksia vaihtoehtoisista hoidoista lapsettomuuteen

Viime kesänä, kun olimme aloittamassa ensimmäistä IVF-kierrosta, halusin lääkkeellisen hoidon rinnalle muitakin hoitomuotoja. Tuntui, että jokainen kivi on käännettävä ja kokeiluista ei varmaan haittakaan olisi (sen lisäksi tietysti, että rahaa kuluu). Kokeilin kolmea eri hoitomuotoa, joista kaikista raportoidaan eri lähteissä olleen apua lapsettomuudessa. Hoidot olivat akupunktio, vyöhyketerapiaaja ja osteopatia, kerron näistä kaikista omat kokemukseni, jos jotakuta kiinnostaa ja harkitsee vasta kokeilua. :)

Akupunktio

Tutustuttuani monien hoidossa käyneiden (etenkin jo plussanneiden!) rohkaiseviin kokemuksiin akupunktiosta, varasin itselleni ajan. Olin joskus aiemmin kerran käynyt akupunktiossa, mutta se ei ollut yhtä "aito" paikka kuin  Helsingin Töölössä sijaitseva lapsettomuuden hoitoon erikoistuneen, kiinalaisen Yulan Niun paikka. 

Käynti alkoi sillä, että hän kyseli tilanteestani ja sen jälkeen käytiinkin jo heti asiaan. Sain etupuolelleni neuloja varpaista päähän ja jäin huoneeseen yksinäni rennosti makoilemaan. Samalla sain kuulla, kun hoitaja kävi samat alkukeskustelut usean muun asiakkaan kanssa, seinät olivat nimittäin ihan pahvia. Mietinkin, että mitä haluan itse seuraavassa keskustelussa hoitajalle jakaa, nyt kun tiesin että muissa huoneissa olevat asiakkaat voivat jutustelumme kuulla...

Alkuun olo oli hyvä, mutta minuuttien vieriessä alkoi toisen käden ja vastakkaisen jalan neulat painamaan tosi pahasti. Näin koko ajan kellon ja olin varma, että hoitaja palaa pian, vähintään 30 min sisällä, mutta lopulta päädyin olemaan melkein puolitoista tuntia neulojen kanssa itsekseni. Tänä aikana hoitaja aloitti siis hoitoja muiden potilaiden kanssa ja välillä tuntui, että ehkä hän unohti minut. Olin jo päättänyt, että joudun huutamaan häntä apuun, kun kipu oli käymässä sietämättömäksi. No, pinnistelin ja hän vihdoin saapui paikalle ilman että piti erikseen pyytää. 

Kun vihdoin sain neulat pois, hoito muuttui rentouttavammaksi. Sain erilaisia hieronnan tapaisia selkään ja olo oli ihan hyvä sen jälkeen. Lopuksi hoitaja antoi vielä vihreää teetä ja kyseli terveystilastani. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että kasvissyöjänä en voisi lapsia saada, tai ainakaan se ei olisi todennäköistä. Tämä tuntui olevan kiinalaisessa lapsettomuushoidoissa ihan lähtökohtainen asia, eikä auttanut vaikka kuinka kerroin tuntevani useita ihmisiä, jotka eivät syö lihaa ja joilla on silti lapsia. Lähdinkin vähän hämmentyinen mielin kotiin, sillä ajatus lihansyönnin aloittamisesta lähes 30 vuoden jälkeen ei kuulostanut itselle mahdolliselta...

Käynnin ajoitus oli minulla IVF-hoitoon liittyvien pistosten alussa. Parasta olisi ollut mennä heti, kun kuukautiskierto alkoi ja seuraavan kerran alkionsiirron aikana. Minulla kuitenkin käynnit jäivät tuohon yhteen, sekä aikataulullista että myös vähemmän positiivisesta kokemuksesta johtuen. Ja sillä hoitokierroksella ei vielä itselle raskausplussaa tullut, sen aika oli paljon myöhemmin. 

Vyöhyketerapia

Akupunktion lisäksi olin törmännyt suosituksiin vyöhyketerapista, ja ajattelin että tehdään sekin hoito samaan konkurssiin. Vyöhyketerapia oli todella rauhoittava ja kiva kokemus, mutta sen tehosta ei tietysti ole takuita sen enempää. 

Ensinnäkin valitsemani vyöhyketerapeutin vastaanotto oli paikkana rauhallinen ja hän hoiti vain yhtä potilasta kerrallaan, keskittyen minuun täydellisesti. Ideana 50 minuutin hoitosessiossa oli alun tilannekartoituksen jälkeen painella tietyt pisteet kummassakin jalassa läpi. Vyöhyketerapian idea on vähä sama kuin akupunktiossa, eli käsittelemällä akupisteitä, jotka ovat yhteydessä kehon eri osiin (kuten munuaiset, maksa, muut sisäelimet, jne) sekä hormonitoimintaan, saadaan ko. alueet toimimaan hyvin. Ne ikäänkuin korjaavat itse itsensä, kun niitä triggeröidään vastinpisteiden kautta. 

Hoidossa käytiin jalat läpi, ja se oli välillä todella kivuliasta, siinä rajoilla että kipua juuri ja juuri kesti. Mitä enemmän kipua aiheutuu jostain kohdasta, se voi tarkoittaa että kehossa on siinä kohdassa jokin epätoimivuus. Suurella osalla ihmisistä kuulemma löytyy jotain. :)

Tässäkin hoitomuodossa kävin vaan kerran, kun olin aloittanut ekan ivf:n pistokset. 

Osteopatia

Olin saanut hyvältä ystävältä vinkin, että hänen tuttunsa oli saanut apua lapsettomuuteen salaperäiseltä helsinkiläiseltä "ihmeparantajalta", nimeltä Cherokee Helsinki. Tällä toimijalla ei ole edes virallisia nettisivuja, joten ei varsinaisesti herättänyt luottamusta. Varasin silti ajan, koska halusin nähdä ja kokea itse, että mistä on kyse. Näissä hoidoissa kävinkin lopulta 4-5 kertaa ennen toista ivf-hoitoa ja sen aikana. 

En tarkalleen tiennyt ennen ensikäyntiäni, että mistä hoitomuodosta on kyse. Selvisi ehkä tokalla kerralla, että osteopatia on hoitomuotona ja osittain myös homeopatia. Ja voi pojat, kokemuksena tämä oli kaikista erikoisin (ja kallein) edellä mainituista. 

Ensimmäisellä kerralla en siis tiennyt, mitä odottaa, menin paikalle (sijaitsee Helsingin keskustassa) avoimin mielin. Hoitaja oli vanhempi herrashenkilö, jolla oli opetuslauma ympärillään, ilmeisesti oppimassa gurun taitoja. Hoito oli erikoista selän ja jalkojen painelua, kehon liikuttelua ja samalla hoitaja luetteli mitä kaikkea oli kehossani pielessä. Niitä asioita en voi toistaa, koska olivat sen verran vaikeatajuisia termejä... Mutta kerrottuani syyn käynnille, suorapuheinen hoitaja pamautti heti, että ei ihmettele kun on ollut vaikeuksia saada lapsia ja että on ollut keskenmeno, kun kroppani on niin monin tavoin pielessä. Lantion joku asento oli väärä ja hormonipisteet epätasapainossa. Hoito kesti 20 minuuttia ja laskuna 90 euroa. Sain toki myös homeopaattiset lääkkeet mukaan (en siis usko homeopatiaan, HUOM!). Kotona mieheni nauroi, että et kai mene toiste. Mutta, syystä tai toisesta olin vaikuttunut kokemuksestani, ja varasin uuden ajan. Olen yleensä melko rationaalinen, mutta nyt toimin vaan ihan fiilispohjalta. :)

Hoitokertoja kertyi useita, kävin kerran viikossa tai joka toinen viikko, en tarkkaan muista montako kertaa. Yhdellä kerralla hoitaja sanoi, että nyt kroppani alkaa olla valmis raskauteen, että se on korjattu. Ajoitus oli siinä hyvä, että alkionsiirto (PAS) oli tyyliin samalla tai seuraavalla viikolla. Tuoresiirtohan ei tuottanut tulosta, mutta PAS tuotti. Ei tietenkään voi sanoa, oliko tällä hoidolla mitään vaikutusta asiaan, mutta jollain kummallisella tavalla ajattelin, että hoidolla saattoi olla oma osuutensa plussaan. Tiedä häntä... Ainakin hoitaja on suosittu, sillä aikoja oli suht vaikea saada. 

***************************'

Kirjoittelen viimeisimmistä raskauskuulumisista pian teille! Huomenna alkamassa 13+0,  eli uskomatonta kyllä eka kolmannes alkaa olla takana. :)

Pitkiä päiviä

Paluu radiohiljaisuuden jälkeen takaisin.... Epävarmuuden keskellä ei muodostunut sanoja tai ajatuksia jaettavaksi. Nyt kuitenkin ajatus kulkee jo vähän selkeämmin, ja kerrottavaakin on. Yleisesti ottaen pitkä syksy tuntuu niin mielessä kuin kehossa, ja lomantarve on ilmeinen. Onneksi reilu viikko joululomaan, vajaan parin viikon huilitaukoon.

Muutama viikko sitten (maanantaina 9.11. tarkalleen) sain meidän pakastetuista blastoista yhden kyytiläisen matkaan. Tällä kertaa lääkäri kirjasi toimenpiteen olleen "melko helppo". Tämä oli täysin päinvastainen kommentti kuin edellisellä kerralla, kun kirjaus toimenpiteen sujumisesta oli "hyvin vaikea". En lopulta tiennyt, oliko toimenpide helpompi minun täydemmän rakon takia, vai siksi, että lääkäri oli osannut varautua paremmin vänkyrään reittiin kohtuun. Toimenpide oli ohitse nopeasti ja kivuttomasti.

Oli paljon kivempi fiilis lähteä kohti piinapäiviä, kun siirto sujui hyvissä merkeissä. Lääkäri kehoitti minua tekemään positiivisen raskaustestin :D, mutta sovittiin, että jos niin ei kävisi, sitten katsottaisi kannattaisiko tehdä vielä ERA-testi ennen seuraavaa siirtoa. ERA-tutkimuksella selvitetään milloin on paras hetki tehdä alkion siirto ja se tarkottaisi välikiertoa ennen seuraavaa PASia. Toisaalta mietin, että julkiselle puolelle emme pääse vaihtamaan takaisin yksityiseltä, ennenkuin pakkanen on yksityisellä tyhjä, joten siinä mielessä kannattaisi siirtää jäljellä olevat blastot mahdollisimman pian. Julkisella meille luvattiin jatkoa tammikuusta eteenpäin. Vaikka tietäen tilanteen siellä, se voi olla mitä vaan muutakin. 

Piinapäivien alussa oli aika rento olo. Tuntui, että mitäs jännitystä tässä on, kun kohtaa varmaan alkaa taas tuttu kuukautisia aina edeltävä tiputtelu ja minkäännäköisiä oireita ei ollut suuntaan tai toiseen. Olo tuntui varmaan myös siksi rennolta, kun tiesin ,että pakkasessa on odottamassa vielä kolme blastoa, joten ei olisi maailman loppu, jos en tälläkään kertaa tulisi raskaaksi.  

Odotin toiveikkaana josko rinnat edes kipeytyisivät kuten tuoresiirron jälkeen kävi. Tämän oireen itse tulkitsin kiinnittymisen yritykseksi. Sitäkään ei kuulunut alkuun. Miehelleni kerroin tyynesti, että nyt tuntuu, että ei tärpännyt tälläkään kertaa. Yritin valmistaa häntä meitä odottavaan pettymykseen, jonka olin itse jo jollain tasolla hyväksynyt. Kuten asiaan kuuluu näin lähes 2,5 lapsettomuusvuoden jälkeen...

Piinapäivien kuluessa ihmettelin, kun vuotoa ei kuulunut. Kaikenlaista pientä nipistystä havaitsin alavatsalla, mutta en pitänyt sitä oikein minään. Kun ohitin sen päivän, kun jonkinlaista vuotoa olisi normaalin kiertoni mukaan jo ehdottomasti pitänyt tulla, kuittasin tilanteen siellä, että nyt kierto oli saatu lääkecoctailin takia ihan sekaisin. Eipä se kierto maailman säännöllisin ole muutenkaan, mutta yleensä kuitenkin alle 27 päivää. 

Testasin salaa mieheltä jo kuudennen piinapäivän tienoilla, ja negatiivistahan se testi näytti. Mielessä kuitenkin kyti toivon kipinä, kun kuukautisia yleensä aina edeltävä tiputteluvuoto loisti edelleen poissaolollaan. Viimein testi alkoi näyttää haamuviivaa ja yhtenä aamun pääsin yllättämään miehen aamulla pienimuotoisella aamupalatarjonnalla sekä positiivisella testillä. :) Saman viikon perjantaina oli virallinen testipäivä, ja silloin testi oli taas vähän vahvistunut entisestään. 

Soittaessa klinikalle testitulosta sain heti ajan HCG-arvon mittaukseen ja ajattelin, että parempi hoitaa verikoe pois alta ennen viikonloppua, kun tuloksetkin olisivat jo samana iltapäivänä valmiit. HCG-arvo oli sitten lähes 600, kun viitearvo oli jotain luokkaa 4-400, eli ainakaan ei tarvinnut liian matalasta arvosta huolehtia. Lääkäri viestitti, että Terolut-lääkkeen voi heti lopettaa. 

Saimme ajan myös varhaisultraan kolmen viikon päähän, jolloin raskauden tilanne olisi kahdeksannen viikon alku, eli 7+0 Se päivä oli viime viikolla, eli keskiviikkona 9.12. 

Toiset piinapäivät lusittiin, kun odotimme varhaisultraa. Ei mennyt usein tuntiakaan päivästä, että ajatus ei olisi jollain tavalla käynyt mielessä. Viime kevään pettymys varhaisultrassa oli tuoreena vielä mielessä, joten tuntui todennäköiseltä, että nyt kävisi samoin. 

Tutkiskelin omia oireita suurennuslasin alta, ja niitä alkoi kun alkoikin ilmaantua. Krapulainen, todella huonovointinen olo nosti päätään reilua viikkoa ennen varhaisultraa. Ennen tätä olin saanut huonon olon pidettyä poissa syömällä vähän väliä, joka näin etätyöskentelyn aikana on harvinaisen helppoa, kun työpisteeni sijaitsee jääkaapin lähellä.

Sellaista kroonisen huonoa olotilaa ei ole tarvinnut elämässä juurikaan kokea, onneksi, koska onhan se aika raskasta voida huonosti päivätolkulla. Ei silti voi valittaa, koska näitä oireita olen halunnut päästä kokemaan jo niin kauan. Viime keskenmenneessä raskaudessa ei ollut minkäänlaisia oireita, siksikin tuntui hyvältä oirehtia. Toisena oireena oli rintojen turpoaminen ja kipeytyminen, joka jatkuu edelleen. Ja se vetämätön, täysin voimaton olo, joka vaivaa jatkuvasti. En tiedä, miten olisin selviytynyt, jos olisi pitänyt normaalisti käydä töissä fyysisesti paikan päällä. Kotona sentään voi välillä pitää huilitauon sohvalla. Ruoka maistuu valikoidusti, mitään ei oikein tee mieli, mutta silti tulee koko ajan vähän napsittua jotain. 

Varhaisultraan pääsimme molemmat,  meidän klinikalla onneksi sai ottaa kumppanin mukaan. Ja koko tekstin kohokohta tulee tässä: lääkäri kuvasi meille ultraa katsoessaan, että sydän siellä pomppii ilotulituksen lailla :). Tilanne sai meidät sanattomiksi ja oli niin pian ohitse, että ei siinä kerinnyt kyyneltä tirauttaa... kun vasta alkoi ymmärtämään tilannetta, että meille tällainen onni on suotu. <3 <3 <3

Pienen palleron pituudeksi lääkäri sai kaksi mittaa, 9,8 ja 11,2, joten todellisuus on varmaan jotain tuolta väliltä. Eipä siinä paljoa muuta infoa hänestä saatu, vaan kolmannet epävarmuuden ajat jatkuvat aina seuraavaan np-ultraan asti. 

Uskaltauduin jo avaamaan raskausäpit uudestaan ja varata neuvola-ajan. Mutta askel kerrallaan.. ehkä seuraavan ultran jälkeen uskallan tehdä pieniä hankintoja pienelle. :) 

Kolmas alkionsiirto häämöttää

Syksyn jäädessä taka-alalle ja talven astuessa mukaan kuvioihin, on ainakin täällä alkanut entistä vahvempi kotoilun ja hyggeilyn aikakausi. Iltaisin ei halua laittaa varvastakaan kotioven ulkopuolelle ja parhaimmalta tuntuu kääriytyä vilttien väliin ja kynttilän valoon. Tämän hetken muihin suosikkeihin kuuluvat lisäksi mandariinit, kutimet ja tv:n realitytarjonta.

Muutoin ei mitään uutta hoitorintamalla. "Täällä taas" huikkasin lääkärille, kun kävin kääntymässä ultrassa viime perjantaina. Kohdun limakalvo oli vielä surkean ohut (6mm), olihan kierto vasta alussa, mutta jäihän tästä silti pieni huoli takaraivoon, toivon kovasti että se siitä vielä paksuuntuisi. Rakkuloita oli kummallakin puolella muutamat, mutta olivat aivan epätasaisen kokoisia. No, tällä kierroksella ei tarvitsekaan rakkuloita jännitellä, kun ohjelmassa on meille ensimmäinen PAS. 

Sain tämänkertaiseen lääkecoktailiin mukaan Letrozolit, joita nautiskelin kierron päivät 2.-6. Niiden tarkoitus jäi hieman epäselväksi, onhan kyseessä yleisimmin rintasyöpälääke, ja sama lääke mitä miehelleni määrättiin siittiöiden parantamiseksi vuosi sitten. Ilmeisesti Letroilla saadaan vahvistettua ovulaatiota, jonka tapahtuminen tosin ei ole itselläni koskaan ollut ongelmana. Viime viikonlopun perjantaista sunnuntaihin pistin jarruttavaa lääkettä Fyrmadelia, ja tutut Terolutit alkavat tulevana torstaina. 

Pieni jännityksen momentti oli siinä, että viikonloppuna sain testailla ovulaatiota, sillä oli tärkeää että ovulaatiotesti ei saanut näyttää vielä plussaa ennen maanantaita, jotta siirto ei osuisi viikonlopulle. Onneksi näin ei käynyt, hurraa! Pakastetun alkion, tai oikeastaan blaston, siirtoon päästäneen siis ensi viikon maanantaina. 

Kyselin lääkäriltä, että onko mahdollista että siirto peruuntuisi sen vuoksi, että blasto ei selviä sulatuksesta. Huojennus oli suuri, kun sain kuulla olevan hyvin harvinaista, että näin kävisi - jopa 95 % blastoista selviää sulatuksesta. Ja jos sulatus menisi pieleen, ehdittäisi kuulema vielä sulattaa toinen tilalle, jolloin siirto ei peruuntuisi kokonaan. 

Nyt on siis taas jotain mitä odottaa tulevissa päivissä. Henkisesti huomaan itsessäni, että tämä siirto tulee kovin nopeasti, vastahan olimme pari viikkoa sitten siinä hirveässä henkisessä vuoristoradassa ja tuntuu että mieli ei ole vielä valmis syöksymään tasaisemmalta siihen tunteiden sekamelskaan odotuksineen ja pettymyksineen. No, onhan tässä vielä viikko aikaa kerätä itsensä taas kasaan. :)

Oireista oireettomuuteen

Alkion tuoresiirron jälkeen ei olo alkuun tuntunut kovin toiveikkaalta, kun siirtotilaisuus ei sujunut parhaalla mahdollisella tavalla enkä saanut myöskään lääkäriltä kovin kannustavaa fiilistä. Viime loppuviikon aikana kuitenkin, taisi olla jo perjantai, rintani kipeytyivät siihen malliin, alavatsassa pisteli ja olin myös havaitsevinani hieman värittynyttä valkovuotoa, että alkoi tuntua siltä, että jonkinnäköistä alkion kiinnittymistä kohdussa tapahtui.

Olin kovin onnessani näistä pienistä tuntemuksista ja merkeistä, jotka googlaamalla helposti yhdistin mahdollisesti alkavaan raskauteen. Tuntui mahtavalta ja toiveikkaalta, mieli alkoi uskoa, että ehkä tästä tulisi jotain. Noiden parin päivän aikana sisäinen realistini oli ihan unessa, miehellekin selitin näitä oireita läpi (vaikka yleensä yritän olla herättämättä mitään toivoa hänessä) ja ajatukset laukkasivat jo seuraavissa askeleissa raskauden polulla. Tuo toivon tunne on ollut ennenkin ja se olotila, kun kuvittelee olevansa raskaana, on ihan paras. Paras tunne mitä voin kuvitella olevan.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä nukuin huonosti ja havahduin aamuyöstä siihen, että rintojen turvotus ja arkuus oli kokonaan hävinnyt. Se tuntui murskaavalta, kuin tiputus omista pilvilinnoistani takasin maan kamaralle.  Toki netti osasi kertoa, että tämä ei ole välttämättä mikään merkki, että rintojen olotilasta ei voi vielä päätellä mitään. Tiistaina alkanut tiputteluvuoto ja tekemäni negatiivinen raskaustesti vahvistivat että jos jotain kiinnittymistä tapahtuikin, oli alkion elämä päätynyt lyhyeen. Vaikka miten sitä tsemppasin ja yritin varmistaa hyvät ja rauhalliset oltavat.

Tällä kertaa huomasin, että myös miehelle tämä oli jonkinmoinen pala nieltäväksi, kun yleensä hän on ohittanut vastaavat tilanteet minua helpommin. Yhteistuumin päätimme, että haluamme jatkaa hoitoja mahdollisimman pian ja soittelen varmaan huomenna klinikalle jatkoaskeleista. Voisikohan kenties jo tässä kierrossa tehdä PASin, se olisikin minulle ensimmäinen, kun nämä kaksi aiempaa siirtoa ovat olleet tuoresiirtoja. 

Valtavan ison yksityisen klinikan laskun kolahtaessa postiluukusta ei paljoa hymyilyttänyt. Välillä meinaa katkeruus iskeä siitä miten epäreilua on tämä, että toisille meistä on näin vaikea saada lapsia ja se kaiken huipuksi maksaa maltaita. Osaakohan ne, jotka tulevat kerrasta tai edes vuoden sisällä luomusti raskaaksi, ylipäänsä arvostaa sitä... vaikeahan se on tietää ilman omakohtaisia kokemuksia, että miten raskasta meidän lapsettomien elämä voi pahimmillaan olla. 

Olen yrittänyt metsästää vinkkejä PASiin, olisiko jokin kivi vielä kääntämättä ja voinko tehdä asian eteen mitään etukäteen. Luin, että mieto disperiini voisi vahvistaa kohdun limakalvoa, joten otin heti käyttöön "omin luvin" kierron alusta eli tästä päivästä lähtien. Punaviini ja vehnänalkioöljy mainittiin myös, saatan harkita pienissä määrin. En vielä tiedä, tehdäänkö siirto lääkkeelliseen vai luomukiertoon, mutta tauko hormonien piikittämisessä kiinnostaisi.

Toivo elää edelleen, vaikka tuntuukin että palaamme kerta toisensa jälkeen lähtöruutuun. Raskauden yrittämistä on vuodenvaihteessa jo 2,5 vuotta täynnä ja se on pitkä aika elää tällaisen jatkuvan pettymyksen kanssa. Meidän kummankaan ei ole tehnyt mieli puhua lahjasoluhoidoista tai kokonaan lapsettomana elämisestä, mutta nämäkin ovat varmaan keskusteluita, joita olisi hyvä jossain vaiheessa käydä. Katsotaan nyt ensin, selviävätkö alkiomme sulatuksesta ja miten PASin käy. Saimme lopulta neljä blastoa pakkaseen, eli sen verran on toivoa jäljellä. :)

Alkionsiirto takana ja kyytiläinen matkassa

Eilen keskiviikkona pääsimme kuin pääsimmekin alkionsiirtoon! :) Odottelin koko aamun puhelinsoittoa, joka kertoisi että mitään siirrettävää ei olisi, ja toki tälläkin kerralla puhelinmyyjä ilahdutti soitollaan... samoin kuin edellisen kerran alkionsiirtopäivänä, jolloin kävi sama juttu ja kummallakin kerralla on sydän hypännyt rinnassa ja samalla kohtaloonsa alistuneella äänellä olen vastannut. Puhelin kun ei ylipäänsä mulla soi juuri koskaan, niin siksi hassua että on tällainen alkionsiirtopäivän karma. :D

Itse siirtotilaisuuteen meni rennoin mielin, olihan julkisen puolen siirto mennyt helposti, lähes kivuttomasti ja nopeasti. Mutta siirto ei tällä kertaa sujunutkaan niin vaivattomasti... 

Saavuttuani klinikalle sain heti alkuun kuulla, että meidän kahdeksasta alkiosta yksi oli lopettanut kehityksen, kuusi oli vielä vaiheessa ja YKSI kehittynyt sopivasti blastoksi asti, tosin ymmärtääkseni se oli varhaisasteen blasto. En saanut vielä tarkkoja tietoja eilen. No, olisihan se ollut kiva kuulla, että blastoja olisi ollut jo enemmän ja jopa pakkasessa, mutta olin toki erittäin iloinen siitä yhdestäkin.

Mutta nyt tullaan siihen aavistuksen tylsempään osuuteen... Muuten aina niin sujuvaotteinen lääkäri ei saanut millään, edes katetria vaihtamalla tuikattua kyytiläistä kohtuun, sillä (kuulin ensimmäisen kerran tästä) minulla oli jotenkin vänkyrä väylä sinne. Mitäpä siihen itse siinä lettu levällään makoillessa oikeen voi, ei mitään... sitten lääkäri vielä kyseli miten edellisellä kerralla meni ja tuntui jopa pahastuvan kun vastasin rehellisesti. Tai voi olla, että ylitulkitsinkin :D Lopulta hän vaihtoi työkalua johonkin jämerämpään, jonka asettelu alapäähän tuntui pikkaisen, siinä kohtaa tuntui tutulta ja kerroin, että muistan saman fiiliksen julkisen puolen siirrosta. Sitten siirto olikin ohi minuutissa, kun ensin oli rönkitty ehkä 10 min turhaan. 

Minulla on aika pieni rakko ja olin oikein omasta mielestäni tsempannut, että menin omaan tasoon nähden täyden tuntuisella rakolla punktioon, ihan samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, silti lääkäri oli toista mieltä ja sanoi että ensi kerralla (jota toivottavati ei tule, onneksi lisäsi sen :D) saisi rakko olla täydempi. Se kuulema auttaisi siirron tekemisessä, olisi kohtu helpommassa asennossa. Apua kääk, aina voi yrittää ,mutta tuskaista siitä tulee, koska eilenkin oli jo kupla todella otsassa. Minulle paljon parempi vaihtoehto olisi suoraan vain käyttää sitä työkalua, joka levitti paikkoja paremmin, mutta joka tuntui hieman enemmän. Ilmeisesti lääkäri ei oikein tykännyt, kun joutui sitä käyttämään, en tosin tajua miksi. :D Ihan kun olisi mennyt pienesti ammattiylpeyteen tuo homma, vaikka en tietenkään olisi sitä toivonut. 

No, klinikalta lähtiessä sain vielä ohjeena jatka Teroluteja (jotka alkoivat lauantaina, heti punktion jälkeen), ja pistää seuraavana aamuna Gonapeptylin, joka myös Terolutin tavoin tukee alkion kiinnittymistä. 

Ehkä aavistuksen verran normitasoa vähemmän mukavan käynnin jälkeen ei ollut olo mitenkään superfantastinen. En tiedä miksi, mutta tuntui heti alussa jo, että tuskinpa tästä mitään tulee... että vamaan yrityksemme jatkuu taas. 

Olo oli loppupäivän muuten ok, mutta alavatsassa oli seuraavaan aamuun asti tuntemuksia, samoin rinnat reagoivat heti. En tiedä, reagoivatko siihen että kohtuun saapui uutta elämää, vai lääkkeistä, vai mistä. 

Työpäiväkin oli vähän nahkea, yliaikainen herätys ja työpaikalle meno (meitä velvoitetaan siihen tiettyinä päivinä viikossa, vaikka työt sujuisivatkin hyvin myös etänä) eivät houkuttaneet. Ja työpaikalla olisi tehnyt mieli olla omissa oloissani, tuntui hankalalta yrittää olla oma, iloinen ja puhelias itsensä ja vetäydyinkin enemmän kuin olisi ollut tarvetta neukkareihin tekemään töitä omissa oloissani. 

Tämän päivän ilouutinen oli se, kun labrasta ilmoittivat pakastaneensa 3 blastoa ja seuraavansa vielä huomiseen kahta alkiota. :) Ilmeisesti yksi oli taas jäänyt pois, kun eilen oli vielä kuusi alkiota. Mutta  kolme pakkasessa on ihan huippujuttu meille joka tapauksessa.

En tällä hetkellä oikein osaa edes ajatella eläväni piinapäiviä, tuntuu mahdottomalta ajatus että mitään toivoa olisi tässä. Olen kai liian monta kertaa ollut toiveikas turhaan, ja eilisen punktiossa ei kyllä mitään ylisanoja päässyt kuulemaan siirretystä blastosta tai limakalvoista (eikös näitä yleensä kehuta punktioissa, näin olen lukenut :D). 

Otan nyt joka tapauksessa tosi rauhallisesti ja jätän varmuuden varaksi urheilut suosiolla ensi viikolle. Viikon päästä sunnuntaina on r-testin vuoro.

Punktio ja sitä seuraava päivä

On tämä melkoinen prosessi yrittää hankkia lapsi hoitojen kautta. Monesta pienestä välietapista muodostuva jännitysnäytelmä, joka voi kaatua missä tahansa prosessin välivaiheessa. Tämä eilisen hesarin kolumni kertoi minusta aiheesta hyvin: Ensimmäisen raskauden yrittäminen ei ollut rakkautta, kihelmöivää jännitystä ja ruusunpunaisia haaveita vaan lääkärikäyntejä, huolestuneita katseita ja pettymyksiä.

Eilinen punktiopäivä oli taas yksi etappi tällä meidän pitkällä taipaleella. Punktion lopputulos oli omia odotuksia parempi - saaliina 11 follikkelia. Toki vaatimaton määrä verrattuna moneen muuhun, mutta en voinut olla tyytyväisempi. :)

Tänä aamuna sain kuulla, että kahdeksan munasolua löytyi ja ne kaikki olivat kypsiä, ja kaiken huipuksi kaikki kahdeksan olivat yön aikana lähteneet jakautumaan alkioiksi. Klinikalla eivät siirrä kuin blastokysteja, joten ei todellakaan ole varmaa, päästäänkö tuoresiirtoon tässä kierrossa. He arvioivat alkion lisäksi myös kierron vaihetta; kun ovulaatio on kuitenkin jo mennyt, katsovat onko kohdussa hyvä tilanne siirtopäivänä, vai olisiko parempi siirtää vasta seuraavassa kierrossa. Toisaalta hyvä näin, eipähän tule sitten turhia pettymyksiä jos siirrettäisi elinkelvottomia alkioita ei-optimaalisiin ohosuhteisiin. Kuitenkin odotukset ovat joka kerta niin suuret. 

Tämä punktion tulos on kai tosi hyvä etenkin verrattuna meidän edelliseen hoitoon, mutta realisti sisälläni ei osaa vielä iloita. Nyt jännäämistä jatkuu keskiviikolle: jos en kuule klinikalta mitään, menen suoraan varatulle ajalleni. Jos siirtoon ei päästä, soittavat heti keskiviikkoaamusta. Sitä ennen alkioihin ei "kajota" vaan saavat elää omaa elämäänsä labrassa. Tsemppiä vaan sinne niille pienille!

Punktio ei sattunut missään vaiheesssa, mutta kotona oli pakko napsia pariin kertaan buranaa, sen verran kovasti jomotti alavatsasssa päivän mittaan. 

Joulunodotukselta tuntuva odotus keskiviikolle tulee olemaan pitkä, onneksi siihen mahtuu ystävien näkemistä ja syksyn luonnosta nauttimista. Käyn myös osteopaatilla keskiviikkona ennen mahdollista siirtoa - tämä ihmemiehenä tunnettu parantaja on saanut hyviä tuloksia aikaan lapsettomien hoidossa. En tiedä miten uskoa näihin vaihtoehtoisiin hoitoihin, etenkin kun minulle annettiin osteopaatin vastaanotolla homeopaattista lääkettä (joihin en usko alkuukaan) ensimmäisellä kerralla käydessä, mutta ei kai se ainakaan haitaksi ole saada kropan jumeja korjattua. :)

Tunnelmia kahden ultrakäynnin jälkeen

Ihana, kun kerrankin on jotain muuta kuin negatiivista kerrottavaa. :) Täällä on toinen ivf-hoitokierros käynnissä ja viime päivinä ollaan jännäilty sitä, miten munasolut lähtevät kasvamaan. Jännitys oli sen takia kova, kun ensimmäisessä ivf:ssä meillä tuli niin huonosti munasoluja (7 folllikkelia, joista vain kolmen sisältä löytyi munasolu, joista yksi oli kypsä).

Kun vuoto odotetusti alkoi viime viikolla maanantaina, sain klinikalta ohjeena pistää ensimmäisen stimulaatiopistoksen, joka oli tällä kertaa Elonvaa, ja jota pistettiin vain kerran ennen ensimmäistä ultraa. Progynova loppui samaan päivään, kun kierto alkoi. Sen jälkeen ohjelmassa oli odottelua perjantaille asti, jolloin kävin ultrassa. Verrattuna pitkän kaavan ifv-hoitoon, on aika tuntunut tässä lyhyessä kaavassa kuluvan huimaa vauhtia eteenpäin. 

Ultrassa tuli kivoja uutisia, kun follikkeleita näkyi 7+8 (kooltaan 7-10mm), eli tuplasti enemmän kuin edellisellä kerralla (!!!). Selvästi jotain oli tehty oikein, kun saatiin näin paljon parempi tulos. Toki lääkäri toppuutteli, että ei tietenkään jokaisen sisällä ole munasolua, ja näistäkin vain osa kypsiä. Kertoi silti olevansa "varovaisen optimistinen".  

Ultrakäynnillä sovittiin seuraavista stimulaatiopistoksista, aloitin jo samana päivänä Menopur-pistokset viiden päivän ajan, yht. 1200mg annos (300-300-300-150-150 päiville jaettuna). Lisäksi jarruna pistettiin neljänä iltana Fyremadelia. Menopur on jauhosta ja nesteestä kotioloissa sekoitettava pistos, se oli suuri ero Gonaliin verrattuna, mutta sekoittelu tehtiin vain kertaalleen ensimmäisenä päivänä. Kaksi pistosta illassa tuntui pienesti vatsanahassa, mutta meni oikein sujuvasti ja kivuttomasti. Ulkoistin pistokset miehelle, Fyremadel oli siitä vähän tylsä pistos, että sen piikki oli vähän isompi kuin muissa tähän asti käytetyissä lääkkeissä. 

Toinen ultra oli eilen keskiviikkona ja menin sinne huomattavasti rennommalla mielellä, olihan taustalla jo tieto, että lääkkeet olivat tepsineet. Uutiset senkun paranivat: nyt ultrassa näkyi huimat 10+7 follikkelia, kooltaan 14-19 mm. Eli olivat kasvaneet hienosti ja tullut vielä pari lisää. Jee! 

Irrotuspiikkejä lääkäri pohdiskeli ja määräsi lopulta kaksi eri merkkistä piikkiä otettavaksi keskiviikkona (kun punktio perjantaina). Pregnyl piti taas itse sekoittaa, meni jo rutiinilla, Gonapeptyl puolestaan tulee esitäytetyssä ruiskussa. Taas eri pistokset kuin viime hoidossa. Oikeastaan kaikki käytetyt lääkkeet ovat olleet eri kuin ekassa ivf:ssä. Jos ymmärsin oikein, lääkäri määräsi kaksi irrotuspiikkiä vastaamaan siihen viime hoidon haasteeseen, että kypsiä munasoluja oli vain yksi seitsemässä follikkelissa. Kun selitin kotona miehelle, että mitä irrotuspiikillä on tekemistä munasolujen kypsyyden kanssa, en kyllä keksinyt, en tajunnut sitä kysellä lääkäriltä joka kovasti touhusi pohtiessaan sopivia pistoksia ja niiden ajoituksia. Ei tosiaan tuntunut, että mennään jollain samalla kaavalla (kuten julkisella), vaan tilanne arvioitiin tarkoin ja tehtiin sen perusteella valintoja. 

Nyt jännätään vielä huomiseen punktioaamuun, ihan aamusta aikasin alkaa toimenpide (mun pitää olla paikalla jo klo 7.15 :D). Tuumasin klinikalla, että hyvä vaan aloittaa ajoissa, on myös ohi nopeammin. Miehen näyte kerätään purkkiin jo kotona, kun koronavarotoimien takia eivät mielellään ota ylimääräisiä ihmisiä klinikalle. 

Ehkä hauskin yllätys oli se, kun kuulin että saamme jo ylihuomenna LAUNTAINA kuulla, miten solut ovat lähteneet jakautumaan. Olin mielessäni varautunut maanantaihin, kun en olettanut, että edes yksityisellä puolella olisi labra lauantaina auki. Aivan mielettömän hienoa, sitten joko surraan tai iloitaan jo lauantaina uutisista. Ja toki jännääminen ei siihen lopu, kun solujen pitää jaksaa labraolosuhteissa viisipäiväisiksi. 

Tällä kierroksella on ollut ilo asioida apteeksissa, nimittäin ekan ivf:n lääkkeiden oston yhteydessä Kela-katto meni rikki korvattavissa lääkkeissä, joka tarkoittaa sitä että saan loppuvuoden ajan kaikki korvattavat reseptilääkkeet hintaan 2,5e. Se tunne, kun on ostamassa monen sadan euron lääkkeitä muutamilla euroilla. :S Kukkaro tykkää, kun ultrista ja punktiosta tulee ihan riittävästi laskua. Jos oltaisi odotettu tammikuulle, jolloin olisi päästy jatkamaan julkisella hoitoja, olisi lääkkeet maksanu taas maltaita. 

Ensi yöstä tulee varmaan levoton, kun stressaan sitä että ei vaan nukuta pommiin vahingossa. Itse toimenpide ei enää jännitä, kun sen on jo kertaalleen kokenut. Koitan olla myös jännäämättä liikaa tuloksia, mutta olisihan se ihana saada enemmän kuin yksi kypsä munasolu viljeltäväksi...

Kohti toista hoitokierrosta

Viime viikolla astelimme huojentunein ja luottavaisin askelin ulos yksityiseltä hoitoklinikalta. Sanalla sanoen aivan eri meininki kuin julkisella puolella, joten harmittelimmekin, että olisi pitänyt mennä jo aikaisemmin. Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan...

Ensikäynti oli ruhtinaallisen pitkä, tunnin mittainen sessio, jonka aikana meiltä selvitettiin kaikki mahdolliset tiedot, periaatteessa samoja juttuja kuin oltiin käyty läpi julkisella hoitojen alkaessa. Kätevästi myös kaikki meistä otettujen testien tulokset olivat siellä OmaKannassa nähtävissä, joka nopeutti omalta osaltaan kaikkea. Meitä hoitanut lääkäri pystyi tarkistamaan sieltä erilaisia tärkeitä arvoja, joten niitä ei tarvinnut erikseen verikokein testata. 

Kävimme myös koko meidän hoitohistorian läpi alkaen pieleen menneistä inseminaation yrityksistä viime syksynä, keskenmenoon ja ivf-hoitoon elokuussa. Lekuri vain pudisteli päätään ja useampaankin kohtaan sanoi että heillä ei toimita sillä tavoin ja että hän aina ihmettelee tiettyjä julkisella tehtyjä päätöksiä. Esimerkiksi sitä, miten voi käydä niin että inseminaatioita jää tekemättä viikonlopun takia (heillä ajoitetaan lääkkeet paremmin) ja kuten meidän tapauksessa, kolmen follikkelin löytyminen munasarjoista esti inseminaation, tällä yksityisellä klinikalla samasssa tilanteessa olisi kuulema harkinnan mukaan voitu imaista ylimääräinen follikkeli / follikkelit  pois ja toteuttaa inssi. Ja se mitä eniten ihmettelin, että he eivät tee juuri ikinä pitkän kaavan ivf-hoitoa, kun se "tuppaa pysäyttämään liikaa munasarjojen toiminnan" että edes stimulaatiolla sitä ei saada riittävästi takaisin käyntiin. Hän katsoi minun munasarjoja ja oli sitä mieltä, että niistä olisi pitänyt saada enemmän follikkeleita aikaiseksi viime hoidossa (kun saatiin vain 7, joista kolmen sisällä oli munasolu, ja joista yksi oli kypsä). Lekuri epäili, että se pitkän kaavan munasarjojen jarrutus pisti munasarjat liikaa lepotilaan. Olipa tosi tylsä kuulla. :(

Oli jo pian selvää, että meidän hoitokierros alkaisi jo seuraavasta kierrosta, jee! Ja ei oikeastaan edes erikseen puhuttu siitä, että mitä hoitoa hyödynnettäisi. IVF oli ihan selvä tapaus, kun meidän historiaa käytiin läpi. Miehen siittiöiden laatu ja mun huono munatuotanto olivat varmaan suurin syy. Ei tuntunut pitävän meitä kuitenkaan ihan toivottomina tapauksina. 

Lääkäri puuttui heti mun kasvaneeseen kilpirauhas- eli TSH-arvoon. Kaksi viimeisintä mittaustulosta ovat olleet yli 3, mutta tähän ei julkisella puolella puututa, kun heidän raja ivf-hoidon aloittamiseksi on alle 4. Tällä meidän uudella klinikalla määrittävät, että TSH-arvon pitää olla max. 2,5 kun hoito alkaa. Siksi sainkin heti käyttöön Thyroxin-lääkkeen, 2x25mg joka aamu. Muutaman päivän jälkeen sanoisin, että lääkkeellä on ollut vaikutusta vointiini. Nukun paremmin, kun nukahdan melkein heti (vähemmän ahdistavia ajatuksia), ja päivisin ollut pirteämpi olo. Olen tästäkin niin onnellinen, että saadaan tuo TSH-arvo kuntoon (tai paremmaksi ainakin) ennen seuraavaa hoitoa. 

Kun seuraavan kierron pitäisi alkaa tyyliin ihan just, huomenna tai maanantaina viimeistään, ilmoitan asiasta klinikalle, joka kertoo tiedon saatuaan, että milloin aloitan stimulaatiopistoksen. Tällä kertaa ei käytetä minulle tuttua Gonalia, vaan lääke on Elonva, jota pistetään vain yksi (!) kerta. Ihmeellisen vähän, toivottavasti on silti toimiva. Lueskelin netistä, että Elonvaa ei yleensä käytetä ensimmäisenä stimulaatiolääkkeenä, koska aktiitivisille munasarjoille voi siitä aiheutua hyperin vaara. 

Jarrulääketta tässä lyhyessä kaavassakin käytetään. Nyt tällä hetkellä minulla on jo käytössä Progynova, jonka tarkoitus oli, jos ymmärsin oikein, vähän sama kuin Synarela-suihkeen, hieman jarrutella munasarjojen toimintaa. Punktio ajoittunee jonnekin viikon 41 tuntumaan, eli reilun viikon päästä alkavalle viikolle. Jännät ajat ovat siis pian taas käsissä!

Saatiin nyt jo kuulla, että uudella klinikalla siirtävät pääosin 5-päiväisiä alkioita (ehkä jopa blastokysteja, jos oikein muistan), siinä nähdään paremmin onko alkio kelvollinen. Kysyin meidän viime kerralla siirretystä 6-soluisesta alkioisesta, siihen lääkäri sanoi että 8- tai 10-soluinen olisi parempi tulos kolmipäiväiselle, ja eivät koskaan siirrä alle 6-soluisia, se on kuulema "pelleilyä". :D Oli ihan mukava kuulla näitä juttuja, joita julkisen puolen lääkärit eivät koskaan kerkeä kertomaan kiireen takia.

Lääkäri oli oikein miellyttävä ja vitsailikin jonkin verran vastaanoton aikana. Tunnelma oli kaikinpuolin lämmin ja tuntuu mukavalta, että hän juuri hoitaa meidän tapauksen.

Nyt odotellaan vielä seuraavan kierron alkua, merkkejä tästä onkin jo ollut viime päivien aikana eli varmaan viimeistään huomenissa alkaa vuoto ja uusien munasolujen kypsyttelyt. 

Päätöksiä

Täällä ollaan päästy eteenpäin viimeisimmän ivf-hoidon aiheuttamasta pettymyksestä, lopulta se ei enää kahden vuoden pettymysten jälkeen ollut kuin yksi lisää riviin. Toivo elää, mutta välillä heikkoina hetkinä pelottaa ja kovasti lapsettomien kuukausien vieriessä eteenpäin hurjaa vauhtia. 

Me oltaisi päästy jatkamaan hoitoja julkisella vasta ensi vuoden alussa, hoitopolulla kerrottiin että voisin ilmoittautua tammikuussa taas mukaan. Eli ilmeisesti ollaan vielä saamassa lisää hoitoja, vaikka niin vähän munasoluja saatiin talteen. Pieni helpotus sekin.

Tammikuuhun on sen verran pitkä aika, että ei toivoakaan että maltettaisi sinne asti odottaa. Siksi päädyttiin että laitetaan nyt kaikki säästöt likoon ja lähdetään yksityiselle kokeilemaan onneamme. Jos tässä kerkeäisi tehdä yhden ivf-hoidon ennen vuoden vaihdetta, se olisi hyvä juttu. Ei taida olla sitä pelkoa tällä track recordilla, että meillä olisi mitään pakkasessa tammikuussa, se taitaa olla ainoa kriteeri sille, että julkiselta saa hoitoa. 

Etsiskelin eri foorumeilta suosituksia ivf-lääkäriksi ja löysin kaksi erityisen suositeltua Dextralta. Toiselle heistä sai aikoja, huomenna viimein on ensikäyntimme. 

En usko, että yksityisen tarjoamassa hoidossa olisi mitään ihmekikkoja verrattuna julkisen klinikan hoitoihin. Kiinnostavaa on kuitenkin nähdä, onko hoito jollain tavalla yksilöllisempää, ja löytääkö pitkään (vuosikymmeniä) alalla ollut lääkäri meidän tapauksesta jotain, mikä olisi tehtävissä toisin. Julkisella puolella hoito on aina tuntunut laadukkaalta, mutta välillä on tuntenut olevansa kuin liukuhihnalla, ja että parien yksilöllisiä tekijöitä ei ehditä juurikaan tutkia tarkemmin.

Toivomme kovasti, että päästäisi jo seuraavasta kierrosta hoitoon, eli parin viikon päästä alkaen.  

Toivottavasti saataisi viimein niitä odotettuja tuloksia aikaan! :)

Pyöräilyä sateessa

On lohdullista muistaa kaiken lapsettomuushoitokipuilun keskellä, että olen ihmisenä muutakin kuin lapsettomuudesta kärsivä henkilö. Se tuppaa välillä unohtumaan tämän elämän kovin täyttävän projektin pyörteissä. Vaikka perhe on korkeimmalla sijalla toiveideni listalla, ei elämäntilanteeni ole yhtään hullumpi loppujen lopuksi. Nyt olen tilanteessa, josta saatoin vain haaveilla vielä kolme vuotta sitten. Aina ei ole ollut näin hyvin. 

Eilen olin pitkästä aikaa yinjooga-tunnilla ja siinä itseenipäin kääntyessä tämä muistutus kirkastui ja löysin sisältäni ajatuksia ja tunteita jotka liittyvät minuun ihmisenä ilman lapsettomuuden viittaa harteilla. Tämä tuntui hyvältä ja rauhoitti laukalla juoksevia ajatuksiani.

Samana päivänä kaatosade yllätti pyöräilijän ja huomasin pitkästä aikaa tuntevani oloni vapautuneeksi ja vapaaksi. Läpimärkänä, sateen sumentaessa näkökentän. Ilman epävarmuutta, olihan selvää miten hoidon kanssa kävi, ei tarvitse sitäkään tässä jännättä. Surusta huolimatta pystyin nauramaan koko koomisen näköiselle itselleni joka rämpii vaikka kaatosateen läpi perille. Suru on siellä jossain, mutta elämän jokin kantava voima on isompi ja tuntuu kannattelevan läpi tämänkin tilanteen.

Harmittaa toki, että lapsionni ei meidän kohdalle vielä sattunut, mutta jaksan pitää kiinni uskosta, että tällä kaikella on joku tarkoitus. Eniten haluaisin tietää, olisiko jotain, mitä voisin itse tehdä eri tavalla seuraavalla kerralla. Kun meillä ei ole ihan toivoton tilanne, raskaus onnistui jo kerran luomusti ja nytkin se yksi ainoa kypsä munasolui hedelmöittyi lääkärin mukaan priimalaatuiseksi.

Lueskelin vähän aikaa sitten netin syövereistä löytynyttä opinnäytetyötä, jonka tulosten mukaan kolmipäiväisen ja 6-soluisen alkion tulevaisuus näyttää huonommalta kuin 8-soluisen - meidän alkio oli siirtopäivänä kolmipäiväinen ja kuusisoluinen. Jospa ensi kerralla menisi tässä suhteessa paremmin.

Mietin jo jatkoa hoitotaipaleella, milloin ja miten sitä seuraa meille. Toivon tietysti, että päästäisi jo seuraavista kuukautisista ilmoittautumaan mukaan. Kyselin punktiossa, että joutuuko toiseen ivf-hoitoon jonottamaan uudestaan sen pitkän jonotuksen, tähän hoitaja vastasi onneksi että ei, jonotus tapahtuu vain kertaalleen. 

Toinen huoli koskee hoitomuotoa, toivoisin nimittäin tällä kertaa lyhyttä kaavaa. Kahdesta syystä: ensinnäkin vaikka pitkä hoitokaava tuottaa ilmeisesti ensimmäista kertaa tehtävässä ivf:ssä paremman tuloksen, toisella hoitokerralla lyhyt kaava toimii paremmin tämän tietolähteen perusteella. Toisekseen pitkään hoitokaavaan kuuluva lääke Synarela vei yöuneni useamman viikon ajaksi ja se olisi raskasta työssäjaksamista ajatellen (viimeksi olin suurimman osan ajasta lomalla, joten tokkurassa päivisin oleminen ei haitannut niin paljoa). 

Millä mielin tulevia viikkoja kohti? Nyt on vähän sellainen tunne, että tekisi mieli eristäytyä muusta maailmasta siihen asti, että on jotain positiivista kerrottavaa. Menin hölmönä kertomaan niin monelle läheiselle, keitä tapasin kesän aikana, meidän hoidoista, ja nyt kun kävi miten kävi, on vähän tylsää kohdata näitä ystäviä. Osaisipa olla sillä tavalla salaperäinen ystävä, että ei aina kertoisi niin paljoa sellaista joka kannattaisi pitää vielä piilossa. Vaikka toisaalta tuntuisi myös vähän valheelliselta olla kertomatta asiasta joka täyttää elämän suunnilleen kokonaan. 

Haluaisin vain käpertyä omaan kolooni ja pysytellä siellä koko syksyn, onneksi töiden suhteen se on melkein mahdollista kun etätyöt jatkuvat. Taidan myös välttyä yhdiltä kastejuhlilta, joita olin jo etukäteen mielessäni jännännyt. Mieheni ystävän pian syntyvästä lapsesta piti tulla mieheni kummilapsi, mutta jostain syystä mies ei halunnut kummiksi jollen minä hänen vaimona olisi myös kummi. Ja ilmeisesti ystävät päätyivät siihen, että kummintehtävää ei meille kummallekin anneta. Olin vähän ihmeissäni tästä mieheni päätöksestä, koska enhän itse todellakaan hinkunut kummitehtävän perään kun en ole niin läheinen näiden ystävien kanssa. Ja omiakin kummilapsia löytyy toki. Lähdin netin palstoilta lueskelemaan onko tällainen avioparin pyytäminen yhdessä kummeiksi tyypillistä. Huomasin, että ihmiset jakautuvat suunnilleen kahteen koulukuntaan: toiset pyytävät avioparia yhdessä kummeiksi, ja toiset vain sitä itselleen läheisempää osapuolta. Eipä ole vielä itseä tarvinnut mahdollisilla kummiajatuksilla rasittaa, tekisin sen joka tapauksessa vasta raskauden loppuosassa, jos siihen asti joskus päästään.

Vaikeasti hyväksyttäviä asioita

Vaaleanpunaiseksi sekoittuneet Lugesteron-jäljet alushousuissa varmistivat omia epäilyksiä, jotka olivat vallanneet mieleni kun alkion siirtoa seurasi täydellinen raskausoireettomuus. Ei tuo tämä hoitokierroskaan sitä iloista uutista, jota olemme jo niin pitkään odottaneet. 

Surullinen ja vähän toivoton olo. Jos olisi edes alkioita pakastimessa... nyt koko ivf-rumba alkaa taas alusta ja kestää ties miten pitkään ennen kuin päästään seuraavan kerran jännäämään piinapäiviä. 

Blaah, sanon minä. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa.